Fatbikellä Nuuksiossa

Kävin viime viikonloppuna Nuuksiossa mökkiretkellä fatbiken kanssa. Tein viime vuonna samankaltaisen retken suksilla. Yhteistä näissä retkissä oli myös se, että menomatkalla etenemisen haasteet moninkertaistuivat aivan retken viimeisten kilometrien aikana. Kummallakin kerralla ongelmia aiheuttivat sekä Nuuksion vaikeakulkuinen maasto että liika luottaminen gps-navigaattoriin. Lähdin oikaisemaan metsän kautta, koska navigaattori väitti sen olevan nopein reitti, ja olin unohtanut paperikartan kotiin. No, olihan siellä ainakin joskus ollut polku, mutta pieniä haasteita retkikamoilla lastatun pyörän kanssa kulkemiselle asettivat jää, jyrkät rinteet ja kaatuneet puut, joita oli reitillä hämmästyttävän paljon.

Haasteet alkoivat tuntua vasta kun olin polkenut yli 20 kilometriä ja jäljellä oli enää muutama sata metriä. Navigaattorin ruudulla tie näytti jatkuvan metsän läpi, mutta todellisuudessa polun alkua ei edes kunnolla erottanut. Kiertäminen toista kautta olisi kuitenkin edellyttänyt monen kilometrin lisälenkkiä, joten päätin lähteä oikaisemaan. Heti alkuun vastaan tuli pari suurta kaatunutta puuta, mutta pyörän kanssa pystyi juuri sopivasti ryömimään ali. Sen jälkeen oli luvassa jäätyneitä polkuja ja jyrkkä mäki, jonka keskivaiheille oli tietysti kaatunut lisää suuria puita. Takapainoisen pyörän vetäminen jyrkkää mäkeä ylös puunrunkoja väistellen sai jo hien pintaan.

Rento lauantaiajelu.

Muutama sata metriä enää...

Nastarenkaille olisi käyttöä...

Pieni hengähdystauko tarjoutui rinteen myötäisellä puoliksi sulalla polulla, mutta sitten olikin taas vastassa jäinen ylämäki, jota ylös ei päässyt kuin kiertämällä metsän kautta. Mäen ylityksen jälkeen eteen tuli kohta jossa oli ristiin rastiin kaatuneita puita. Päätin jalkautua tiedustelemaan reittiä. Sadan metrin päässä rinteen päällä näkyi mökkitie, mutta varusteiden saaminen sinne ei vaikuttanut ainakaan liian helpolta tehtävältä. Pyörä ja laukut oli kannettava erikseen runkojen yli. Tämän jälkeen edessä oli vielä jäätynyt, rinteessä oleva puro kuorrutettuna tietysti kaatuneilla puilla. Tässä vaiheessa piti turvautua kaluston heittelyyn esteiden yli, sillä jo itsensä pystyssä pitämisessä oli tarpeeksi työtä. Lopulta sain työnnettyä pyörän jyrkkää rinnettä ylös tielle, jonne olisin todennäköisesti päässyt lähes tuntia aikaisemmin jos en olisi lähtenyt oikaisemaan... Toisaalta olisin yhtä mikroseikkailua köyhempi.

Jäätyneen virran ylitys.

En ole vielä hankkinut fatbikeen nastarenkaita, osittain siksi että ne maksavat melkein 200 euroa kappaleelta, ja osittain siksi että fatbike kulkee lumessa hyvin ilman niitäkin. Kirkkaalla jäällä tilanne on toinen: pitoa ei käytännössä ole. Tällä retkellä nastarenkaista olisi ollut selvää hyötyä. Lisäksi lumen alla saattaa olla jäätä, joten luulenpa että päädyn jo ensi talvena hankkimaan nastat.

Toinen huomionarvoinen havainto on, että fatbike ei itsessään tee hankalassa maastossa pyöräilystä helppoa, vaikka niin voisi melkein pyörän ulkonäöstä päätellä – tämän osoitti jo aikaisempi lenkki keskuspuiston märillä juurakoilla ja kivikoilla, joissa pito oli lähes yhtä olematon kuin jäällä. Toisaalta suuri osa maastoajon haasteista liittyy pyörän hallintaan, tasapainon ylläpitämiseen sekä etenkin aloittelijalla riitävän nopeisiin jalkautumisreflekseihin. Maastopyöräily on erilaista kuin maantiellä, eivätkä taidot parane kuin harjoittelemalla. Toisaalta kevät näyttää saapuvan tänä vuonna etuajassa, joten on aika aloittaa myös maantielenkkeily.