tiistai 7. tammikuuta 2014

Fatbike-ensivaikutelmia

Fatbike eli "läskipyörä" on paksurenkainen polkupyörä, joka on kehitetty pehmeässä maastossa ajoon. Vähintään 3,8 tuumaisten renkaiden kosketuspinta maastoon on suuri, mikä mahdollistaa etenemisen lumessa, hiekassa tai mudassa. Fatbiken renkaiden ilmatilavuus on moninkertainen muihin pyöränrenkaisiin verrattuna. Suuri ilmatilavuus ja matala ilmanpaine suodattavat ajoalustan epätasaisuuksia niin tehokkaasti, että fatbikeissä ei yleensä käytetä ylimääräistä jousitusta, toisin kuin useimmissa maastopyörissä.

Vaikka vastaavilla leveärenkaisilla pyörillä onkin ajettu jo pitkään muun muassa Alaskassa, ovat ne alkaneet yleistyä Suomessa vasta viime vuosina – mikä on oikeastaan hieman yllättävää ottaen huomioon paikalliset olosuhteet. Pitkän talven lisäksi Suomi on maailman kuudenneksi soisin maa.

Pyörän hankinta

Pyöräilen ympäri vuoden, koska polkupyörä on mielestäni talvellakin paras liikkumismuoto kaupungissa, kunhan tiet on aurattu. Vain hankalimpien lumiolosuhteiden aikaan saattaa joutua turvautumaan hetkellisesti muihin kulkuneuvoihin. Kaltaistani pyöräuskovaista tämä pieni epäkohta on tietysti vaivannut jo pitkään. Olin harkitsemassa kunnollisen maastopyörän hankintaa, kun fatbiket alkoivat yleistyä Suomessa. Pohdin pitkään kumpi olisi järkevämpi valinta tarpeisiini nähden. Lopulta päädyin fatbikeen, koska omistan jo citymaasturin, ja fatbikellä voi oikeastaan tehdä kaikkea sitä mitä maasturillakin ja enemmän – kuten ajaa auraamattomilla teillä.
Käytin pyörän valintaan melko vähän aikaa, mikä johtui osin vaihtoehtojen vähyydestä ja osin siitä, että talvi lähestyi ja olimme lähdössä uudeksi vuodeksi Ylläkselle, jossa halusin pyörää kokeilla. Suurimmat, tai Suomessa tunnetuimmat pyörämerkit ovat vasta tuomassa omia fatbike-mallejaan markkinoille, joten vaihtoehdot olivat ainakin itselleni hieman tuntemattomampia merkkejä. 

Ensimmäisiä ja tunnetuimpia kaupallisia fatbike-malleja lienee Surly Pugsley. Itse päädyin kuitenkin Salsa Mukluk 3 -pyörään (2013-malliin), osittain sen helpon saatavuuden takia. Pugsley ja Mukluk ovat varsin samankaltaisia, suurin ero lienee runkomateriaali: Pugsley on terästä ja Mukluk alumiinia. Itse asiassa kummatkin pyörämerkit omistaa sama minnesotalainen yhtiö, ja esimerkiksi Muklukin vanteet ja renkaat ovat Surly-merkkiset. Kumpaakin merkkiä tuo Suomessa maahan Foxcomp. Mukluk 3 on Salsan edullisin fatbike (mutta maksaa silti Suomessa noin 2000 euroa) – saatavilla on myös kilpakäyttöön tarkoitettuja hiilikuiturunkoisia malleja.

Useiden Suomessa vähemmän tunnettujen pyörämerkkien lisäksi suurilta ulkomaisilta pyörävalmistajilta on tulossa lähiaikoina fatbikejä. Fatbike on ilmeisesti ainakin toistaiseksi niin marginaalituote, etteivät suomalaiset pyörämerkit ole lähteneet kehittelemään omia mallejaan. Suurin ongelma yleistymiselle lienee hinta: esimerkiksi yksi fatbiken rengas maksaa Suomessa noin 100 euroa ja nastarengas jopa 200 euroa – samalla hinnalla saa Biltemasta kokonaisen polkupyörän. (Itse tosin ottaisin mieluummin fatbiken renkaan kuin Bilteman polkupyörän.)

Käyttökokemukset

Ehdin polkea Muklukilla vain yhden 40 kilometrin testilenkin ennen Ylläkselle lähtöä. Sattumalta juuri lenkkipäivänä satoi Etelä-Suomessakin lunta, muutenhan talvi on ollut käytännössä lumeton. Ensiksi pyörän satulaan hypättyäni huomioni kiinnittyi nappulakuvioisten renkaiden pitämään ääneen, jota ei ainakaan asfaltilla ajaessa voi olla huomaamatta. Eteneminen on vakaata, eikä reunakivistä tarvitse juuri välittää. Leveistä renkaista huolimatta päällystetyllä ja auratulla tiellä on mahdollista ajaa talvellakin noin 20 kilometriä tunnissa (riippuu toki "moottorista"). Tätä kovempi vauhti vaatii jo huomattavasti enemmän energiaa. Renkaiden pito on, kuten arvata saattaa, erinomainen. Leveiden renkaiden ja levyjarrujen ansiosta pyörä pysähtyy nopeasti. Tosin peilijäällä renkaat eivät pidä. Kalliita nastarenkaita en ole silti vielä hankkinut, koska voin käyttää jäisillä keleillä muita nastarenkailla varustettuja pyöriäni.

Matkalla Kolarista Ylläkselle uutta vuotta viettämään.
Luminen piennar ei ollut ongelma fatbikelle.
Vietin uuden vuoden Äkäslompolossa, jonne poljin junan pääteasemalta Kolarista. Matkan pituus oli noin 40 kilometriä, jonka poljin matkatavaroiden kanssa 2½ tunnissa. Samalla tuli kokeiltua pyörän soveltuvuutta talvipyörämatkailuun. Vaikka tie olikin aurattu, oli leveistä renkaista hyötyä väistäessä autoja lumiselle pientareelle. Tiellä oli paikoittain myös jäätä, mutta ilman nastarenkaita pärjäsi kohtalaisesti.
Tauko matkalla Kolarista Äkäslompoloon. Tauolla viereen
pysähtyi auto, jonka kuljettaja kertoi nähneensä aikaisemmin
Nordkappiin matkalla olleen ranskalaisen paksupyöräilijän.
Perillä poljin Ylläksen maisematien kautta Ylläsjärvelle. Alhaisten välitysten ansiosta pitkien mäkien nouseminen sujui ilman mahdottomia ponnisteluja. Pyöräilin parina päivänä myös vapaan tyylin latuja pitkin. Yhteensä muutaman kymmenen kilometrin aikana sain hiihtäjiltä valituksia noin viisi kappaletta (liekö sattumaa, että kaikki tulivat keski-iän ylittäneiltä miehiltä – rengaskateus iski?). Toisaalta positiivistä palautetta tuli huomattavasti enemmän ja pyörä herätti selvästi kiinnostusta. Vähäisetkin valitukset tosin tekivät latupyöräilystä hieman vaivaannuttavaa. Mielestäni leveän renkaan jättämä jälki on varsin huomaamaton ja harmiton, jos lumi on kovaa. Pehmessä lumessa ura on syvempi ja eteneminen hitaampaa. Käytinkin lopun latuajan hiihtämiseen. Kokeilin pyöräillä myös moottorikelkkauriaa pitkin. Lumi oli hieman latuja pehmeämpää, mutta eteneminen oli silti mahdollista eikä valittajista ollut huolta. Uuden vuoden jälkeen poljin vielä takaisin Kolariin. Sieltä pyörä kulki Helsinkiin kätevästi pikajunan konduktöörivaunussa. Fatbiken sopivuudesta InterCityjen pyöränkuljetustelineisiin en tiedä, mutta eiköhän sekin ennen pitkää selviä...

Latupyöräilyä Ylläksellä.
Tein loppiaisena noin 20 kilometrin lenkin, josta puolet ajoin pimeässä Espoon Keskuspuistossa. Uusi tehokas kypärävalaisin oli todellakin tarpeen. Lunta ei ollut yhtään, mutta märät juurakot ja kivet tarjosivat senkin edestä haastetta. Leveäkään rengas ei saa märästä juuresta otetta, joten kaatuminen oli koko ajan lähellä. Vaikea maasto pakotti maantiepyöräilyyn tottuneen kuskin jalkautumaan lukuisia kertoja. Toisaalta mutaosuudet olivat lähes nautinnollisia leveiden renkaiden ansiosta: rengas uppoaa kyllä mutaan, mutta pito ei katoa. Paksupyöräily edellyttää selvästikin ennakkoluulotonta asennetta ja uskallusta. Muta-ajelun varjopuoli selvisi vasta kotiin päästyä: pyörän pesuun kului aikaa lähes yhtä kauan kuin itse maasto-osuuteen. Onneksi olin hankkinut pyörääni suurimmat löytämäni pikakiinnitettävät lokasuojat, mikä hieman esti kuran leviämistä. SKS GRAND M.O.M. -takalokari riittää juuri ja juuri neljän tuuman renkaille. Edessä käytän runkoon kiinnitettävää SKS MUD-X -kuraläppää, joka estää lähinnä mudan roiskumisen naamalle hitaassa vauhdissa. Kovaan vauhtiin nämä lokasuojat eivät ole riittävät, mutta eipä mudassa lujaa pääsekään.

Fatbike mutaleikeissä.
Fatbike on luonnollisesti omimmillaan pehmeässä maastossa, mutta kulkee yllättävän ripeästi myös asfaltilla, etenkin jos renkaat vaihtaa paremmin rullaaviin. Ainakin Muklukiin sopivat myös 29 tuumaiset, kapeammat renkaat. Niiden käyttö tosin edellyttää myös vanteiden vaihtoa. Pitoa voi parantaa entisestään rullaavuuden kustannuksella vähentämällä renkaiden ilmanpainetta. Pehmeällä alustalla puhkeamisvaara on olematon, joten renkailla voi hyvin ajaa puolityhjinä (alle puoli baaria). Niiden täyttäminen uudestaan on tosin melkoinen urakka, etenkin jos sen joutuu tekemään pikkupumpulla lenkin puolivälissä. Toisaalta kaipaahan yläkroppakin välillä harjoitusta...


Fatbike yleispyöränä

Vaikka fatbikejä markkinoidaankin lähinnä harrastepyörinä ja sellainen se itsellekin lähinnä on, saattaisivat ne soveltua myös ainoaksi pyöräksi sellaisille henkilöille, jotka eivät muuten – tai ainakaan talvella – pyöräilisi. Pyörä on vakaa ja vaimentaa tehokkaasti tien pinnan epätasaisuuksia, joten ajaminen on helppoa ja mukavaa. Jos pyörään lisää sähkömoottorin, ei polkemisen raskauskaan haittaa, mutta pyörällä ajon voi silti määritellä kevyeksi liikunnaksi. Tällainen sähköfatbike olisi ikään kuin polkupyörän ja sähköskootterin välimuoto. Suurin ongelma lienee edelleen hinta ja pyörän sähköistäminen ei ainakaan vähennä sitä. Arvosta seuraa myös se, että pyörä on varkaille mieluisa kohde, joten pyörää ei kannata ihan mihin tahansa jättää vartioimatta ja vähintäänkin lukkoja kannattaa olla kaksi, joista toisen tulee olla kunnollinen u-lukko tai vastaava. Toisaalta pyörien massatuotanto saattaa tulevaisuudessa alentaa hintoja.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Espoon Rantakymppi 2013

Kokeilin kesän alussa triathlonia, mikä oli tavallaan varovainen tunnustelu uusiin lajeihin – onhan kolmasosa triathlonista pyöräilyä. Itselleni juokseminen on ollut pitkään vain varavaihtoehto pyöräilylle: siihen on joutunut turvautumaan vain silloin, kun pyörälenkkeily ei ole mielekästä, kuten loskassa tai liukkaalla kelillä.

Toiseen lajiin käytetty aika on toki pois ykköslajiin käytettävästä ajasta, mutta onko tällä merkitystä jos ei edes tähtää huipputuloksiin? Sitä paitsi tuskin ammattilaisetkaan ainoastaan omaa lajiaan treenaavat. Triathlon-kokeilun tulokset nähtyäni huomasin, että juokseminen voisi sopia itselleni. Uintia harjoittelin aktiivisesti pari vuotta sitten, mutta tuloksista päätellen edistystä ei juuri tapahtunut...

Kuten Vantaan triathloniin, pääsin myös Espoon Rantakympille ilmaiseksi kaupungin työntekijänä – mainio keino kannustaa työntekijöitä harrastuksen pariin! Lisäksi työmatkani oli sopivasti tasan 10 kilometriä, joten tarkoituksenani oli seurata kehitystä kesän edetessä. Kiireeseen vedoten valitsin kuitenkin joka aamu pyörän juoksulenkkareiden sijaan. Uudet kengät tai sykemittarikaan eivät olleet riittävän suuri houkutin harjoittelun aloittamiselle. Lopulta huomasin, että tapahtumaan oli jäljellä enää pari päivää, enkä ollut treenannut juoksemista kertaakaan kesän alun 2,5 kilometrin triathlon-matkan jälkeen. Niinpä juoksin perjantaiaamuna töihin Espoon Keskuspuiston läpi, mihin meni aikaa hieman vajaa tunti. En uskaltanut juosta täysillä, sillä tiesin pyöräilyyn tottuneiden reisien kipeytyvän uudesta lajista. Juuri niin kävikin, ja launtaina kävelykin tuntui hankalalta. Kokeilun ansiosta tiesin kuitenkin, että pystyisin todennäköisesti noin 40 minuutin suoritukseen.

Sunnuntai valkeni kauniina syyspäivänä houkutellen juoksemaan, mutta reidet olivat edelleen kipeät. Harmistuneena harkitsin jopa tapahtumasta pois jättäytymistä. Päätin kuitenkin yrittää juosta lyhyen kokeilulenkin siinä toivossa, että jalat alkaisivat sittenkin toimia. Lenkin jälkeen tuntuma jaloissa paranikin hieman, ja totesin olevani suurin piirtein juoksukykyinen.

Lähtöpaikan sai valita vapaasti, joten sijoittauduin melko lähelle kärkijoukkoa. Juoksu starttasi klo 14 auringon paistaessa, vaikka välillä hieman tihkuttikin. Pian huomasin, etten ollutkaan aivan niin lähellä kärkeä kuin olin luullut, joten seuraavat parikymmentä minuuttia ohittelin muita juoksijoita rauhalliseen tahtiin yksi kerrallaan. Hieman tosin huolestutti sykemittarin korkeahkot lukemat: syke oli lähes koko alkumatkan noin 180, siis sama kuin korkein Tour de Helsingissä saavutettu lukema! Ehkä pyöräilyn ja juoksun sykeluvut eivät kuitenkaan ole aivan vertailukelpoisia.

Juoksulinja oli merkitty valkoisella viivalla ja muu liikenne katkaistiin tarvittaessa. Reitti kiersi Otaniemen ja Keilaniemen rantoja. Tapiolassa juostiin hetki Otsolahden reunaa. Alkavan syksyn värit ja viileän piristävä ilma siivittivät juoksua, ja kipu jaloissa ei enää tuntunut tai en siitä enää välittänyt. Puolivälissä matkaa oli huoltopiste, josta sai urheilujuomaa – muuta ei näin lyhyellä matkalla oikeastaan tarvitsekaan.

Puolimatkan jälkeen reitti vei takaisin Otaniemeen. Väsymys alkoi hiipiä mieleen, tai oikeastaan vasta pelko siitä – jaksaisinko tällä vauhdilla loppuun asti? Pitkässä alamäessä juoksijoita alkoi valumaan ohi. Mietin, teinkö jotain väärin. Toisin kuin pyöräilyssä, jalkojen on kuitenkin koko ajan liikuttava... Ehkä tässä kohtaa aikaisemmin kipeytyneet reidet haittasivat kulkua, sillä jo triathlonissa huomasin alamäkien olevan hankalia juosta alas väsynein reisin. Helpotusta ei ollut luvassa, sillä väsymys alkoi tuntua, enkä jaksanut enää ohitella. Säästelin voimia loppukiriin, ja kun se lopulta koitti, nyrjäytin nilkkani reunakiveen. Maaliin oli enää muutama sata metriä – kunpa vain nilkka kestäisi! Onneksi alusta muuttui tasaiseksi urheilukentäksi. Loppukiri jäi vaimeaksi, ja pari juoksijaa pääsi karkaamaan ohi. Tiesin kuitenkin päässeeni maaliin tavoiteajassa, ja mikä parasta, hyvissä fiiliksissä.

Tour de Helsingin kaltaista ruokailua ei ollut tarjolla, mutta maalissa jaettiin varsin kattava lajitelma näytepaketteja. Nilkka kipeytyi pahasti vasta juoksun jälkeen, mutta onneksi ei tarvitse ainakaan vähään aikaan treenata – vaikka mieli hamuaakin jo seuraavaan juoksukilpailuun!

Aika: 00:43:31
Sijoitus: 77/1256
Keskinopeus: 13,8 km/h
Keskimääräinen syke: 177 l/min (93% maksimisykkeestä)
Keskimääräinen teho (laskettu arvio): 228 W
Teho-painosuhde (laskettu arvio): 3,83 W/kg
Energiankulutus (laskettu arvio): 600 kcal