Juhannuspyöräily

Juhannusaaton sää oli lähes täydellinen: aurinkoista, +24 astetta lämmintä ja vain heikkoa tuulta. Niinpä vietin keskikesän juhlaa taas tapojeni mukaan saunan sijasta satulassa hikoillen. Hieman perinteistä poiketen reitti päättyi tällä kertaa Raision sijasta Vihtiin kaverien mökille, jossa ehdin myös hetken ihmetellä normaalien ihmisten juhannuksenviettoa. Mökille päästäkseen piti kuitenkin kääntää kampea 161 kilometrin edestä, sillä reitti lähti Espoosta ja kulki Inkoon, Karjalohjan ja Nummi-Pusulan kautta Vihdin itäosiin.

Ensimmäiset 50 kilometriä Inkooseen poljin harrastusta innokkaana aloittelevan intialaiskaverin seurassa, josta hän palasi suunnitelman mukaisesti omin toimin ja voimin takaisin Espooseen. Juhannuksen menoliikenne oli vilkasta, mutta onneksi tiellä 51 on leveä piennar. Siitä huolimatta yksi vaaratilanne koettiin, kun eräs autoilija ohitti meidät arviolta parin kymmenen sentin päästä, vaikka väistötilaa olisi ollut monen auton leveydeltä. (Kuvan auto ei liity tapaukseen.) Juhannusaattona pyöräillessä mielessä pyörii aina pieni pelko siitä, että kaikki eivät välttämättä malta nauttia mökkioluitaan vasta perillä...

Inkoosta jatkoin yksin kohti Karjalohjaa, tallentaen samalla Inkoon maisemia kaverini diplomityötä varten. Kamera toisessa kädessä vaihteiden räplääminen oli hieman haastavaa, ja niinpä mieleeni juolahti taas idea ohjaustankoon kiinnitettävästä kameratelineestä, joka olisi fillarimatkoilla näppärä apuväline. Jatkuva pysähtely kun katkaisee ikävästi maantiellä pyöräillessä saavutettavissa olevan flow-tilan. Inkoosta päästyäni saatoin vihdoin vaipua tähän maantietranssiin, ja fillarointi alkoi sujua kuin tanssi. Onneksi heräsin Mustion kohdalla miettimään, minne olinkaan menossa, ja miten sinne pääsee. En ollut nimittäin suunnitellut reittiä kokonaisuudessaan kartalla, ja mökin osoitekin oli unohtunut tallentaa navigaattoriin. Sään ollessa mitä mainioin aloin haaveilla yhä lännempää kiertämisestä, mutta epävarmuus vesi- ja eväsvarastojen riittämisestä sai pitäytymään alkuperäisessä, alle 200 kilometrin tavoitteessa.

Karjalohjan tiet olivat miellyttävän hiljaisia, mutta ainoan auki olevan taukopaikan ohittaminen osoittautui virheeksi, sillä seuraava löytyi vasta 50 kilometrin päästä Vihdistä. Vesi oli jo loppu kun saavuin jäätelökioskille, jossa olisi ollut tarjolla ties mitä herkkuja, mutta jostain käsittämättömästä syystä ostin sieltä vain kahden desilitran mehun. Sokeriliemi siivitti menoa vartin verran, ja viimeiset pari kymmentä kilometriä vierivät toinen toistaan hitaammin. Mökille päästyäni huomasin, että aloin olla jo valtaväestön juhannuskuntoa vastaavassa tilassa vaikken ollut ehtinyt korkata ensimmäistäkään olutpulloa. Onneksi ruokahuolto pelasi ja mökkijuhannus saatiin alkuun hyttysten ininän saattelemana.

Juhannuspäivänä polkaisin vielä loput 50 kilometriä takaisin Espooseen, jotta ehtisin kotiin ennen lähestyvää saderintamaa. Ajoitus oli lähes täydellinen sillä matkan loppupäässä alkoi jo tihkuttamaan.

Juhannuspyöräily ei mökkeilyä lukuun ottamatta juurikaan poikennut tavallisesta viikonloppulenkistä. Päätin kuitenkin kirjata sen tähän blogiin muistutuksena maantiepyöräilyn hienoudesta. Sitä kun ei voi ymmärtää pyöräillessään kaupungin ruuhkaisilla kaduilla. Hiljaisilla ja sileäpintaisilla maanteillä kiitäessä on mahdollista saavutta aivan toisenlainen tunne kuin jatkuvaa pysähtelyä ja väistelyä vaativassa reunakivihelvetissä. Harmillista kyllä, maantietaivaaseen ehtii oikeastaan vain viikonloppuisin, sillä maantielenkki edellyttää täällä aina lisäksi pakollista 40 kilometrin kaupunkiajoa.

Onneksi kesäloma lähestyy, ja heinäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa aionkin kuluttaa Etelä-Suomesta Lappiin johtavia teitä toivoen, että matka ei pääty tälläkään kertaa kolariin vaan Kolariin. Sieltä aloitimme ja sinne päätimme tasan kaksi vuotta sitten muun muassa Jäämeren rannikkoa pitkin  pyöräillyn matkan, jota myös tässä blogissa seurattiin. Tällä kertaa onkin tarkoitus polkea väli, joka viimeksi oikaistiin junalla. Matkasta kerrotaan lisää seuraavissa kirjoituksissa.