Fatbikellä Nuuksiossa

Kävin viime viikonloppuna Nuuksiossa mökkiretkellä fatbiken kanssa. Tein viime vuonna samankaltaisen retken suksilla. Yhteistä näissä retkissä oli myös se, että menomatkalla etenemisen haasteet moninkertaistuivat aivan retken viimeisten kilometrien aikana. Kummallakin kerralla ongelmia aiheuttivat sekä Nuuksion vaikeakulkuinen maasto että liika luottaminen gps-navigaattoriin. Lähdin oikaisemaan metsän kautta, koska navigaattori väitti sen olevan nopein reitti, ja olin unohtanut paperikartan kotiin. No, olihan siellä ainakin joskus ollut polku, mutta pieniä haasteita retkikamoilla lastatun pyörän kanssa kulkemiselle asettivat jää, jyrkät rinteet ja kaatuneet puut, joita oli reitillä hämmästyttävän paljon.

Haasteet alkoivat tuntua vasta kun olin polkenut yli 20 kilometriä ja jäljellä oli enää muutama sata metriä. Navigaattorin ruudulla tie näytti jatkuvan metsän läpi, mutta todellisuudessa polun alkua ei edes kunnolla erottanut. Kiertäminen toista kautta olisi kuitenkin edellyttänyt monen kilometrin lisälenkkiä, joten päätin lähteä oikaisemaan. Heti alkuun vastaan tuli pari suurta kaatunutta puuta, mutta pyörän kanssa pystyi juuri sopivasti ryömimään ali. Sen jälkeen oli luvassa jäätyneitä polkuja ja jyrkkä mäki, jonka keskivaiheille oli tietysti kaatunut lisää suuria puita. Takapainoisen pyörän vetäminen jyrkkää mäkeä ylös puunrunkoja väistellen sai jo hien pintaan.

Rento lauantaiajelu.

Muutama sata metriä enää...

Nastarenkaille olisi käyttöä...

Pieni hengähdystauko tarjoutui rinteen myötäisellä puoliksi sulalla polulla, mutta sitten olikin taas vastassa jäinen ylämäki, jota ylös ei päässyt kuin kiertämällä metsän kautta. Mäen ylityksen jälkeen eteen tuli kohta jossa oli ristiin rastiin kaatuneita puita. Päätin jalkautua tiedustelemaan reittiä. Sadan metrin päässä rinteen päällä näkyi mökkitie, mutta varusteiden saaminen sinne ei vaikuttanut ainakaan liian helpolta tehtävältä. Pyörä ja laukut oli kannettava erikseen runkojen yli. Tämän jälkeen edessä oli vielä jäätynyt, rinteessä oleva puro kuorrutettuna tietysti kaatuneilla puilla. Tässä vaiheessa piti turvautua kaluston heittelyyn esteiden yli, sillä jo itsensä pystyssä pitämisessä oli tarpeeksi työtä. Lopulta sain työnnettyä pyörän jyrkkää rinnettä ylös tielle, jonne olisin todennäköisesti päässyt lähes tuntia aikaisemmin jos en olisi lähtenyt oikaisemaan... Toisaalta olisin yhtä mikroseikkailua köyhempi.

Jäätyneen virran ylitys.

En ole vielä hankkinut fatbikeen nastarenkaita, osittain siksi että ne maksavat melkein 200 euroa kappaleelta, ja osittain siksi että fatbike kulkee lumessa hyvin ilman niitäkin. Kirkkaalla jäällä tilanne on toinen: pitoa ei käytännössä ole. Tällä retkellä nastarenkaista olisi ollut selvää hyötyä. Lisäksi lumen alla saattaa olla jäätä, joten luulenpa että päädyn jo ensi talvena hankkimaan nastat.

Toinen huomionarvoinen havainto on, että fatbike ei itsessään tee hankalassa maastossa pyöräilystä helppoa, vaikka niin voisi melkein pyörän ulkonäöstä päätellä – tämän osoitti jo aikaisempi lenkki keskuspuiston märillä juurakoilla ja kivikoilla, joissa pito oli lähes yhtä olematon kuin jäällä. Toisaalta suuri osa maastoajon haasteista liittyy pyörän hallintaan, tasapainon ylläpitämiseen sekä etenkin aloittelijalla riitävän nopeisiin jalkautumisreflekseihin. Maastopyöräily on erilaista kuin maantiellä, eivätkä taidot parane kuin harjoittelemalla. Toisaalta kevät näyttää saapuvan tänä vuonna etuajassa, joten on aika aloittaa myös maantielenkkeily.

Fatbike-ensivaikutelmia

Fatbike eli "läskipyörä" on paksurenkainen polkupyörä, joka on kehitetty pehmeässä maastossa ajoon. Vähintään 3,8 tuumaisten renkaiden kosketuspinta maastoon on suuri, mikä mahdollistaa etenemisen lumessa, hiekassa tai mudassa. Fatbiken renkaiden ilmatilavuus on moninkertainen muihin pyöränrenkaisiin verrattuna. Suuri ilmatilavuus ja matala ilmanpaine suodattavat ajoalustan epätasaisuuksia niin tehokkaasti, että fatbikeissä ei yleensä käytetä ylimääräistä jousitusta, toisin kuin useimmissa maastopyörissä.

Vaikka vastaavilla leveärenkaisilla pyörillä onkin ajettu jo pitkään muun muassa Alaskassa, ovat ne alkaneet yleistyä Suomessa vasta viime vuosina – mikä on oikeastaan hieman yllättävää ottaen huomioon paikalliset olosuhteet. Pitkän talven lisäksi Suomi on maailman kuudenneksi soisin maa.

Pyörän hankinta

Pyöräilen ympäri vuoden, koska polkupyörä on mielestäni talvellakin paras liikkumismuoto kaupungissa, kunhan tiet on aurattu. Vain hankalimpien lumiolosuhteiden aikaan saattaa joutua turvautumaan hetkellisesti muihin kulkuneuvoihin. Kaltaistani pyöräuskovaista tämä pieni epäkohta on tietysti vaivannut jo pitkään. Olin harkitsemassa kunnollisen maastopyörän hankintaa, kun fatbiket alkoivat yleistyä Suomessa. Pohdin pitkään kumpi olisi järkevämpi valinta tarpeisiini nähden. Lopulta päädyin fatbikeen, koska omistan jo citymaasturin, ja fatbikellä voi oikeastaan tehdä kaikkea sitä mitä maasturillakin ja enemmän – kuten ajaa auraamattomilla teillä.

Käytin pyörän valintaan melko vähän aikaa, mikä johtui osin vaihtoehtojen vähyydestä ja osin siitä, että talvi lähestyi ja olimme lähdössä uudeksi vuodeksi Ylläkselle, jossa halusin pyörää kokeilla. Suurimmat, tai Suomessa tunnetuimmat pyörämerkit ovat vasta tuomassa omia fatbike-mallejaan markkinoille, joten vaihtoehdot olivat ainakin itselleni hieman tuntemattomampia merkkejä. 

Ensimmäisiä ja tunnetuimpia kaupallisia fatbike-malleja lienee Surly Pugsley. Itse päädyin kuitenkin Salsa Mukluk 3 -pyörään (2013-malliin), osittain sen helpon saatavuuden takia. Pugsley ja Mukluk ovat varsin samankaltaisia, suurin ero lienee runkomateriaali: Pugsley on terästä ja Mukluk alumiinia. Itse asiassa kummatkin pyörämerkit omistaa sama minnesotalainen yhtiö, ja esimerkiksi Muklukin vanteet ja renkaat ovat Surly-merkkiset. Kumpaakin merkkiä tuo Suomessa maahan Foxcomp. Mukluk 3 on Salsan edullisin fatbike (mutta maksaa silti Suomessa noin 2000 euroa) – saatavilla on myös kilpakäyttöön tarkoitettuja hiilikuiturunkoisia malleja.

Useiden Suomessa vähemmän tunnettujen pyörämerkkien lisäksi suurilta ulkomaisilta pyörävalmistajilta on tulossa lähiaikoina fatbikejä. Fatbike on ilmeisesti ainakin toistaiseksi niin marginaalituote, etteivät suomalaiset pyörämerkit ole lähteneet kehittelemään omia mallejaan. Suurin ongelma yleistymiselle lienee hinta: esimerkiksi yksi fatbiken rengas maksaa Suomessa noin 100 euroa ja nastarengas jopa 200 euroa – samalla hinnalla saa Biltemasta kokonaisen polkupyörän. (Itse tosin ottaisin mieluummin fatbiken renkaan kuin Bilteman polkupyörän.)

Käyttökokemukset

Ehdin polkea Muklukilla vain yhden 40 kilometrin testilenkin ennen Ylläkselle lähtöä. Sattumalta juuri lenkkipäivänä satoi Etelä-Suomessakin lunta, muutenhan talvi on ollut käytännössä lumeton. Ensiksi pyörän satulaan hypättyäni huomioni kiinnittyi nappulakuvioisten renkaiden pitämään ääneen, jota ei ainakaan asfaltilla ajaessa voi olla huomaamatta. Eteneminen on vakaata, eikä reunakivistä tarvitse juuri välittää. Leveistä renkaista huolimatta päällystetyllä ja auratulla tiellä on mahdollista ajaa talvellakin noin 20 kilometriä tunnissa (riippuu toki "moottorista"). Tätä kovempi vauhti vaatii jo huomattavasti enemmän energiaa. Renkaiden pito on, kuten arvata saattaa, erinomainen. Leveiden renkaiden ja levyjarrujen ansiosta pyörä pysähtyy nopeasti. Tosin peilijäällä renkaat eivät pidä. Kalliita nastarenkaita en ole silti vielä hankkinut, koska voin käyttää jäisillä keleillä muita nastarenkailla varustettuja pyöriäni.

Matkalla Kolarista Ylläkselle uutta vuotta viettämään.
Luminen piennar ei ollut ongelma fatbikelle.

Vietin uuden vuoden Äkäslompolossa, jonne poljin junan pääteasemalta Kolarista. Matkan pituus oli noin 40 kilometriä, jonka poljin matkatavaroiden kanssa 2½ tunnissa. Samalla tuli kokeiltua pyörän soveltuvuutta talvipyörämatkailuun. Vaikka tie olikin aurattu, oli leveistä renkaista hyötyä väistäessä autoja lumiselle pientareelle. Tiellä oli paikoittain myös jäätä, mutta ilman nastarenkaita pärjäsi kohtalaisesti.

Tauko matkalla Kolarista Äkäslompoloon. Tauolla viereen
pysähtyi auto, jonka kuljettaja kertoi nähneensä aikaisemmin
Nordkappiin matkalla olleen ranskalaisen paksupyöräilijän.

Perillä poljin Ylläksen maisematien kautta Ylläsjärvelle. Alhaisten välitysten ansiosta pitkien mäkien nouseminen sujui ilman mahdottomia ponnisteluja. Pyöräilin parina päivänä myös vapaan tyylin latuja pitkin. Yhteensä muutaman kymmenen kilometrin aikana sain hiihtäjiltä valituksia noin viisi kappaletta (liekö sattumaa, että kaikki tulivat keski-iän ylittäneiltä miehiltä – rengaskateus iski?). Toisaalta positiivistä palautetta tuli huomattavasti enemmän ja pyörä herätti selvästi kiinnostusta. Vähäisetkin valitukset tosin tekivät latupyöräilystä hieman vaivaannuttavaa. Mielestäni leveän renkaan jättämä jälki on varsin huomaamaton ja harmiton, jos lumi on kovaa. Pehmessä lumessa ura on syvempi ja eteneminen hitaampaa. Käytinkin lopun latuajan hiihtämiseen. Kokeilin pyöräillä myös moottorikelkkauriaa pitkin. Lumi oli hieman latuja pehmeämpää, mutta eteneminen oli silti mahdollista eikä valittajista ollut huolta. Uuden vuoden jälkeen poljin vielä takaisin Kolariin. Sieltä pyörä kulki Helsinkiin kätevästi pikajunan konduktöörivaunussa. Fatbiken sopivuudesta InterCityjen pyöränkuljetustelineisiin en tiedä, mutta eiköhän sekin ennen pitkää selviä...

Latupyöräilyä Ylläksellä.

Tein loppiaisena noin 20 kilometrin lenkin, josta puolet ajoin pimeässä Espoon Keskuspuistossa. Uusi tehokas kypärävalaisin oli todellakin tarpeen. Lunta ei ollut yhtään, mutta märät juurakot ja kivet tarjosivat senkin edestä haastetta. Leveäkään rengas ei saa märästä juuresta otetta, joten kaatuminen oli koko ajan lähellä. Vaikea maasto pakotti maantiepyöräilyyn tottuneen kuskin jalkautumaan lukuisia kertoja. Toisaalta mutaosuudet olivat lähes nautinnollisia leveiden renkaiden ansiosta: rengas uppoaa kyllä mutaan, mutta pito ei katoa. Paksupyöräily edellyttää selvästikin ennakkoluulotonta asennetta ja uskallusta. Muta-ajelun varjopuoli selvisi vasta kotiin päästyä: pyörän pesuun kului aikaa lähes yhtä kauan kuin itse maasto-osuuteen. Onneksi olin hankkinut pyörääni suurimmat löytämäni pikakiinnitettävät lokasuojat, mikä hieman esti kuran leviämistä. SKS GRAND M.O.M. -takalokari riittää juuri ja juuri neljän tuuman renkaille. Edessä käytän runkoon kiinnitettävää SKS MUD-X -kuraläppää, joka estää lähinnä mudan roiskumisen naamalle hitaassa vauhdissa. Kovaan vauhtiin nämä lokasuojat eivät ole riittävät, mutta eipä mudassa lujaa pääsekään.

Fatbike mutaleikeissä.

Fatbike on luonnollisesti omimmillaan pehmeässä maastossa, mutta kulkee yllättävän ripeästi myös asfaltilla, etenkin jos renkaat vaihtaa paremmin rullaaviin. Ainakin Muklukiin sopivat myös 29 tuumaiset, kapeammat renkaat. Niiden käyttö tosin edellyttää myös vanteiden vaihtoa. Pitoa voi parantaa entisestään rullaavuuden kustannuksella vähentämällä renkaiden ilmanpainetta. Pehmeällä alustalla puhkeamisvaara on olematon, joten renkailla voi hyvin ajaa puolityhjinä (alle puoli baaria). Niiden täyttäminen uudestaan on tosin melkoinen urakka, etenkin jos sen joutuu tekemään pikkupumpulla lenkin puolivälissä. Toisaalta kaipaahan yläkroppakin välillä harjoitusta...

Fatbike yleispyöränä

Vaikka fatbikejä markkinoidaankin lähinnä harrastepyörinä ja sellainen se itsellekin lähinnä on, saattaisivat ne soveltua myös ainoaksi pyöräksi sellaisille henkilöille, jotka eivät muuten – tai ainakaan talvella – pyöräilisi. Pyörä on vakaa ja vaimentaa tehokkaasti tien pinnan epätasaisuuksia, joten ajaminen on helppoa ja mukavaa. Jos pyörään lisää sähkömoottorin, ei polkemisen raskauskaan haittaa, mutta pyörällä ajon voi silti määritellä kevyeksi liikunnaksi. Tällainen sähköfatbike olisi ikään kuin polkupyörän ja sähköskootterin välimuoto. Suurin ongelma lienee edelleen hinta ja pyörän sähköistäminen ei ainakaan vähennä sitä. Arvosta seuraa myös se, että pyörä on varkaille mieluisa kohde, joten pyörää ei kannata ihan mihin tahansa jättää vartioimatta ja vähintäänkin lukkoja kannattaa olla kaksi, joista toisen tulee olla kunnollinen u-lukko tai vastaava. Toisaalta pyörien massatuotanto saattaa tulevaisuudessa alentaa hintoja.