Fatbikellä Nuuksiossa

Kävin viime viikonloppuna Nuuksiossa mökkiretkellä fatbiken kanssa. Tein viime vuonna samankaltaisen retken suksilla. Yhteistä näissä retkissä oli myös se, että menomatkalla etenemisen haasteet moninkertaistuivat aivan retken viimeisten kilometrien aikana. Kummallakin kerralla ongelmia aiheuttivat sekä Nuuksion vaikeakulkuinen maasto että liika luottaminen gps-navigaattoriin. Lähdin oikaisemaan metsän kautta, koska navigaattori väitti sen olevan nopein reitti, ja olin unohtanut paperikartan kotiin. No, olihan siellä ainakin joskus ollut polku, mutta pieniä haasteita retkikamoilla lastatun pyörän kanssa kulkemiselle asettivat jää, jyrkät rinteet ja kaatuneet puut, joita oli reitillä hämmästyttävän paljon.

Haasteet alkoivat tuntua vasta kun olin polkenut yli 20 kilometriä ja jäljellä oli enää muutama sata metriä. Navigaattorin ruudulla tie näytti jatkuvan metsän läpi, mutta todellisuudessa polun alkua ei edes kunnolla erottanut. Kiertäminen toista kautta olisi kuitenkin edellyttänyt monen kilometrin lisälenkkiä, joten päätin lähteä oikaisemaan. Heti alkuun vastaan tuli pari suurta kaatunutta puuta, mutta pyörän kanssa pystyi juuri sopivasti ryömimään ali. Sen jälkeen oli luvassa jäätyneitä polkuja ja jyrkkä mäki, jonka keskivaiheille oli tietysti kaatunut lisää suuria puita. Takapainoisen pyörän vetäminen jyrkkää mäkeä ylös puunrunkoja väistellen sai jo hien pintaan.

Rento lauantaiajelu.

Muutama sata metriä enää...

Nastarenkaille olisi käyttöä...

Pieni hengähdystauko tarjoutui rinteen myötäisellä puoliksi sulalla polulla, mutta sitten olikin taas vastassa jäinen ylämäki, jota ylös ei päässyt kuin kiertämällä metsän kautta. Mäen ylityksen jälkeen eteen tuli kohta jossa oli ristiin rastiin kaatuneita puita. Päätin jalkautua tiedustelemaan reittiä. Sadan metrin päässä rinteen päällä näkyi mökkitie, mutta varusteiden saaminen sinne ei vaikuttanut ainakaan liian helpolta tehtävältä. Pyörä ja laukut oli kannettava erikseen runkojen yli. Tämän jälkeen edessä oli vielä jäätynyt, rinteessä oleva puro kuorrutettuna tietysti kaatuneilla puilla. Tässä vaiheessa piti turvautua kaluston heittelyyn esteiden yli, sillä jo itsensä pystyssä pitämisessä oli tarpeeksi työtä. Lopulta sain työnnettyä pyörän jyrkkää rinnettä ylös tielle, jonne olisin todennäköisesti päässyt lähes tuntia aikaisemmin jos en olisi lähtenyt oikaisemaan... Toisaalta olisin yhtä mikroseikkailua köyhempi.

Jäätyneen virran ylitys.

En ole vielä hankkinut fatbikeen nastarenkaita, osittain siksi että ne maksavat melkein 200 euroa kappaleelta, ja osittain siksi että fatbike kulkee lumessa hyvin ilman niitäkin. Kirkkaalla jäällä tilanne on toinen: pitoa ei käytännössä ole. Tällä retkellä nastarenkaista olisi ollut selvää hyötyä. Lisäksi lumen alla saattaa olla jäätä, joten luulenpa että päädyn jo ensi talvena hankkimaan nastat.

Toinen huomionarvoinen havainto on, että fatbike ei itsessään tee hankalassa maastossa pyöräilystä helppoa, vaikka niin voisi melkein pyörän ulkonäöstä päätellä – tämän osoitti jo aikaisempi lenkki keskuspuiston märillä juurakoilla ja kivikoilla, joissa pito oli lähes yhtä olematon kuin jäällä. Toisaalta suuri osa maastoajon haasteista liittyy pyörän hallintaan, tasapainon ylläpitämiseen sekä etenkin aloittelijalla riitävän nopeisiin jalkautumisreflekseihin. Maastopyöräily on erilaista kuin maantiellä, eivätkä taidot parane kuin harjoittelemalla. Toisaalta kevät näyttää saapuvan tänä vuonna etuajassa, joten on aika aloittaa myös maantielenkkeily.

Fatbike-ensivaikutelmia

Fatbike eli "läskipyörä" on paksurenkainen polkupyörä, joka on kehitetty pehmeässä maastossa ajoon. Vähintään 3,8 tuumaisten renkaiden kosketuspinta maastoon on suuri, mikä mahdollistaa etenemisen lumessa, hiekassa tai mudassa. Fatbiken renkaiden ilmatilavuus on moninkertainen muihin pyöränrenkaisiin verrattuna. Suuri ilmatilavuus ja matala ilmanpaine suodattavat ajoalustan epätasaisuuksia niin tehokkaasti, että fatbikeissä ei yleensä käytetä ylimääräistä jousitusta, toisin kuin useimmissa maastopyörissä.

Vaikka vastaavilla leveärenkaisilla pyörillä onkin ajettu jo pitkään muun muassa Alaskassa, ovat ne alkaneet yleistyä Suomessa vasta viime vuosina – mikä on oikeastaan hieman yllättävää ottaen huomioon paikalliset olosuhteet. Pitkän talven lisäksi Suomi on maailman kuudenneksi soisin maa.

Pyörän hankinta

Pyöräilen ympäri vuoden, koska polkupyörä on mielestäni talvellakin paras liikkumismuoto kaupungissa, kunhan tiet on aurattu. Vain hankalimpien lumiolosuhteiden aikaan saattaa joutua turvautumaan hetkellisesti muihin kulkuneuvoihin. Kaltaistani pyöräuskovaista tämä pieni epäkohta on tietysti vaivannut jo pitkään. Olin harkitsemassa kunnollisen maastopyörän hankintaa, kun fatbiket alkoivat yleistyä Suomessa. Pohdin pitkään kumpi olisi järkevämpi valinta tarpeisiini nähden. Lopulta päädyin fatbikeen, koska omistan jo citymaasturin, ja fatbikellä voi oikeastaan tehdä kaikkea sitä mitä maasturillakin ja enemmän – kuten ajaa auraamattomilla teillä.

Käytin pyörän valintaan melko vähän aikaa, mikä johtui osin vaihtoehtojen vähyydestä ja osin siitä, että talvi lähestyi ja olimme lähdössä uudeksi vuodeksi Ylläkselle, jossa halusin pyörää kokeilla. Suurimmat, tai Suomessa tunnetuimmat pyörämerkit ovat vasta tuomassa omia fatbike-mallejaan markkinoille, joten vaihtoehdot olivat ainakin itselleni hieman tuntemattomampia merkkejä. 

Ensimmäisiä ja tunnetuimpia kaupallisia fatbike-malleja lienee Surly Pugsley. Itse päädyin kuitenkin Salsa Mukluk 3 -pyörään (2013-malliin), osittain sen helpon saatavuuden takia. Pugsley ja Mukluk ovat varsin samankaltaisia, suurin ero lienee runkomateriaali: Pugsley on terästä ja Mukluk alumiinia. Itse asiassa kummatkin pyörämerkit omistaa sama minnesotalainen yhtiö, ja esimerkiksi Muklukin vanteet ja renkaat ovat Surly-merkkiset. Kumpaakin merkkiä tuo Suomessa maahan Foxcomp. Mukluk 3 on Salsan edullisin fatbike (mutta maksaa silti Suomessa noin 2000 euroa) – saatavilla on myös kilpakäyttöön tarkoitettuja hiilikuiturunkoisia malleja.

Useiden Suomessa vähemmän tunnettujen pyörämerkkien lisäksi suurilta ulkomaisilta pyörävalmistajilta on tulossa lähiaikoina fatbikejä. Fatbike on ilmeisesti ainakin toistaiseksi niin marginaalituote, etteivät suomalaiset pyörämerkit ole lähteneet kehittelemään omia mallejaan. Suurin ongelma yleistymiselle lienee hinta: esimerkiksi yksi fatbiken rengas maksaa Suomessa noin 100 euroa ja nastarengas jopa 200 euroa – samalla hinnalla saa Biltemasta kokonaisen polkupyörän. (Itse tosin ottaisin mieluummin fatbiken renkaan kuin Bilteman polkupyörän.)

Käyttökokemukset

Ehdin polkea Muklukilla vain yhden 40 kilometrin testilenkin ennen Ylläkselle lähtöä. Sattumalta juuri lenkkipäivänä satoi Etelä-Suomessakin lunta, muutenhan talvi on ollut käytännössä lumeton. Ensiksi pyörän satulaan hypättyäni huomioni kiinnittyi nappulakuvioisten renkaiden pitämään ääneen, jota ei ainakaan asfaltilla ajaessa voi olla huomaamatta. Eteneminen on vakaata, eikä reunakivistä tarvitse juuri välittää. Leveistä renkaista huolimatta päällystetyllä ja auratulla tiellä on mahdollista ajaa talvellakin noin 20 kilometriä tunnissa (riippuu toki "moottorista"). Tätä kovempi vauhti vaatii jo huomattavasti enemmän energiaa. Renkaiden pito on, kuten arvata saattaa, erinomainen. Leveiden renkaiden ja levyjarrujen ansiosta pyörä pysähtyy nopeasti. Tosin peilijäällä renkaat eivät pidä. Kalliita nastarenkaita en ole silti vielä hankkinut, koska voin käyttää jäisillä keleillä muita nastarenkailla varustettuja pyöriäni.

Matkalla Kolarista Ylläkselle uutta vuotta viettämään.
Luminen piennar ei ollut ongelma fatbikelle.

Vietin uuden vuoden Äkäslompolossa, jonne poljin junan pääteasemalta Kolarista. Matkan pituus oli noin 40 kilometriä, jonka poljin matkatavaroiden kanssa 2½ tunnissa. Samalla tuli kokeiltua pyörän soveltuvuutta talvipyörämatkailuun. Vaikka tie olikin aurattu, oli leveistä renkaista hyötyä väistäessä autoja lumiselle pientareelle. Tiellä oli paikoittain myös jäätä, mutta ilman nastarenkaita pärjäsi kohtalaisesti.

Tauko matkalla Kolarista Äkäslompoloon. Tauolla viereen
pysähtyi auto, jonka kuljettaja kertoi nähneensä aikaisemmin
Nordkappiin matkalla olleen ranskalaisen paksupyöräilijän.

Perillä poljin Ylläksen maisematien kautta Ylläsjärvelle. Alhaisten välitysten ansiosta pitkien mäkien nouseminen sujui ilman mahdottomia ponnisteluja. Pyöräilin parina päivänä myös vapaan tyylin latuja pitkin. Yhteensä muutaman kymmenen kilometrin aikana sain hiihtäjiltä valituksia noin viisi kappaletta (liekö sattumaa, että kaikki tulivat keski-iän ylittäneiltä miehiltä – rengaskateus iski?). Toisaalta positiivistä palautetta tuli huomattavasti enemmän ja pyörä herätti selvästi kiinnostusta. Vähäisetkin valitukset tosin tekivät latupyöräilystä hieman vaivaannuttavaa. Mielestäni leveän renkaan jättämä jälki on varsin huomaamaton ja harmiton, jos lumi on kovaa. Pehmessä lumessa ura on syvempi ja eteneminen hitaampaa. Käytinkin lopun latuajan hiihtämiseen. Kokeilin pyöräillä myös moottorikelkkauriaa pitkin. Lumi oli hieman latuja pehmeämpää, mutta eteneminen oli silti mahdollista eikä valittajista ollut huolta. Uuden vuoden jälkeen poljin vielä takaisin Kolariin. Sieltä pyörä kulki Helsinkiin kätevästi pikajunan konduktöörivaunussa. Fatbiken sopivuudesta InterCityjen pyöränkuljetustelineisiin en tiedä, mutta eiköhän sekin ennen pitkää selviä...

Latupyöräilyä Ylläksellä.

Tein loppiaisena noin 20 kilometrin lenkin, josta puolet ajoin pimeässä Espoon Keskuspuistossa. Uusi tehokas kypärävalaisin oli todellakin tarpeen. Lunta ei ollut yhtään, mutta märät juurakot ja kivet tarjosivat senkin edestä haastetta. Leveäkään rengas ei saa märästä juuresta otetta, joten kaatuminen oli koko ajan lähellä. Vaikea maasto pakotti maantiepyöräilyyn tottuneen kuskin jalkautumaan lukuisia kertoja. Toisaalta mutaosuudet olivat lähes nautinnollisia leveiden renkaiden ansiosta: rengas uppoaa kyllä mutaan, mutta pito ei katoa. Paksupyöräily edellyttää selvästikin ennakkoluulotonta asennetta ja uskallusta. Muta-ajelun varjopuoli selvisi vasta kotiin päästyä: pyörän pesuun kului aikaa lähes yhtä kauan kuin itse maasto-osuuteen. Onneksi olin hankkinut pyörääni suurimmat löytämäni pikakiinnitettävät lokasuojat, mikä hieman esti kuran leviämistä. SKS GRAND M.O.M. -takalokari riittää juuri ja juuri neljän tuuman renkaille. Edessä käytän runkoon kiinnitettävää SKS MUD-X -kuraläppää, joka estää lähinnä mudan roiskumisen naamalle hitaassa vauhdissa. Kovaan vauhtiin nämä lokasuojat eivät ole riittävät, mutta eipä mudassa lujaa pääsekään.

Fatbike mutaleikeissä.

Fatbike on luonnollisesti omimmillaan pehmeässä maastossa, mutta kulkee yllättävän ripeästi myös asfaltilla, etenkin jos renkaat vaihtaa paremmin rullaaviin. Ainakin Muklukiin sopivat myös 29 tuumaiset, kapeammat renkaat. Niiden käyttö tosin edellyttää myös vanteiden vaihtoa. Pitoa voi parantaa entisestään rullaavuuden kustannuksella vähentämällä renkaiden ilmanpainetta. Pehmeällä alustalla puhkeamisvaara on olematon, joten renkailla voi hyvin ajaa puolityhjinä (alle puoli baaria). Niiden täyttäminen uudestaan on tosin melkoinen urakka, etenkin jos sen joutuu tekemään pikkupumpulla lenkin puolivälissä. Toisaalta kaipaahan yläkroppakin välillä harjoitusta...

Fatbike yleispyöränä

Vaikka fatbikejä markkinoidaankin lähinnä harrastepyörinä ja sellainen se itsellekin lähinnä on, saattaisivat ne soveltua myös ainoaksi pyöräksi sellaisille henkilöille, jotka eivät muuten – tai ainakaan talvella – pyöräilisi. Pyörä on vakaa ja vaimentaa tehokkaasti tien pinnan epätasaisuuksia, joten ajaminen on helppoa ja mukavaa. Jos pyörään lisää sähkömoottorin, ei polkemisen raskauskaan haittaa, mutta pyörällä ajon voi silti määritellä kevyeksi liikunnaksi. Tällainen sähköfatbike olisi ikään kuin polkupyörän ja sähköskootterin välimuoto. Suurin ongelma lienee edelleen hinta ja pyörän sähköistäminen ei ainakaan vähennä sitä. Arvosta seuraa myös se, että pyörä on varkaille mieluisa kohde, joten pyörää ei kannata ihan mihin tahansa jättää vartioimatta ja vähintäänkin lukkoja kannattaa olla kaksi, joista toisen tulee olla kunnollinen u-lukko tai vastaava. Toisaalta pyörien massatuotanto saattaa tulevaisuudessa alentaa hintoja.

Espoon Rantakymppi 2013

Kokeilin kesän alussa triathlonia, mikä oli tavallaan varovainen tunnustelu uusiin lajeihin – onhan kolmasosa triathlonista pyöräilyä. Itselleni juokseminen on ollut pitkään vain varavaihtoehto pyöräilylle: siihen on joutunut turvautumaan vain silloin, kun pyörälenkkeily ei ole mielekästä, kuten loskassa tai liukkaalla kelillä.

Toiseen lajiin käytetty aika on toki pois ykköslajiin käytettävästä ajasta, mutta onko tällä merkitystä jos ei edes tähtää huipputuloksiin? Sitä paitsi tuskin ammattilaisetkaan ainoastaan omaa lajiaan treenaavat. Triathlon-kokeilun tulokset nähtyäni huomasin, että juokseminen voisi sopia itselleni. Uintia harjoittelin aktiivisesti pari vuotta sitten, mutta tuloksista päätellen edistystä ei juuri tapahtunut...

Kuten Vantaan triathloniin, pääsin myös Espoon Rantakympille ilmaiseksi kaupungin työntekijänä – mainio keino kannustaa työntekijöitä harrastuksen pariin! Lisäksi työmatkani oli sopivasti tasan 10 kilometriä, joten tarkoituksenani oli seurata kehitystä kesän edetessä. Kiireeseen vedoten valitsin kuitenkin joka aamu pyörän juoksulenkkareiden sijaan. Uudet kengät tai sykemittarikaan eivät olleet riittävän suuri houkutin harjoittelun aloittamiselle. Lopulta huomasin, että tapahtumaan oli jäljellä enää pari päivää, enkä ollut treenannut juoksemista kertaakaan kesän alun 2,5 kilometrin triathlon-matkan jälkeen. Niinpä juoksin perjantaiaamuna töihin Espoon Keskuspuiston läpi, mihin meni aikaa hieman vajaa tunti. En uskaltanut juosta täysillä, sillä tiesin pyöräilyyn tottuneiden reisien kipeytyvän uudesta lajista. Juuri niin kävikin, ja launtaina kävelykin tuntui hankalalta. Kokeilun ansiosta tiesin kuitenkin, että pystyisin todennäköisesti noin 40 minuutin suoritukseen.

Sunnuntai valkeni kauniina syyspäivänä houkutellen juoksemaan, mutta reidet olivat edelleen kipeät. Harmistuneena harkitsin jopa tapahtumasta pois jättäytymistä. Päätin kuitenkin yrittää juosta lyhyen kokeilulenkin siinä toivossa, että jalat alkaisivat sittenkin toimia. Lenkin jälkeen tuntuma jaloissa paranikin hieman, ja totesin olevani suurin piirtein juoksukykyinen.

Lähtöpaikan sai valita vapaasti, joten sijoittauduin melko lähelle kärkijoukkoa. Juoksu starttasi klo 14 auringon paistaessa, vaikka välillä hieman tihkuttikin. Pian huomasin, etten ollutkaan aivan niin lähellä kärkeä kuin olin luullut, joten seuraavat parikymmentä minuuttia ohittelin muita juoksijoita rauhalliseen tahtiin yksi kerrallaan. Hieman tosin huolestutti sykemittarin korkeahkot lukemat: syke oli lähes koko alkumatkan noin 180, siis sama kuin korkein Tour de Helsingissä saavutettu lukema! Ehkä pyöräilyn ja juoksun sykeluvut eivät kuitenkaan ole aivan vertailukelpoisia.

Juoksulinja oli merkitty valkoisella viivalla ja muu liikenne katkaistiin tarvittaessa. Reitti kiersi Otaniemen ja Keilaniemen rantoja. Tapiolassa juostiin hetki Otsolahden reunaa. Alkavan syksyn värit ja viileän piristävä ilma siivittivät juoksua, ja kipu jaloissa ei enää tuntunut tai en siitä enää välittänyt. Puolivälissä matkaa oli huoltopiste, josta sai urheilujuomaa – muuta ei näin lyhyellä matkalla oikeastaan tarvitsekaan.

Puolimatkan jälkeen reitti vei takaisin Otaniemeen. Väsymys alkoi hiipiä mieleen, tai oikeastaan vasta pelko siitä – jaksaisinko tällä vauhdilla loppuun asti? Pitkässä alamäessä juoksijoita alkoi valumaan ohi. Mietin, teinkö jotain väärin. Toisin kuin pyöräilyssä, jalkojen on kuitenkin koko ajan liikuttava... Ehkä tässä kohtaa aikaisemmin kipeytyneet reidet haittasivat kulkua, sillä jo triathlonissa huomasin alamäkien olevan hankalia juosta alas väsynein reisin. Helpotusta ei ollut luvassa, sillä väsymys alkoi tuntua, enkä jaksanut enää ohitella. Säästelin voimia loppukiriin, ja kun se lopulta koitti, nyrjäytin nilkkani reunakiveen. Maaliin oli enää muutama sata metriä – kunpa vain nilkka kestäisi! Onneksi alusta muuttui tasaiseksi urheilukentäksi. Loppukiri jäi vaimeaksi, ja pari juoksijaa pääsi karkaamaan ohi. Tiesin kuitenkin päässeeni maaliin tavoiteajassa, ja mikä parasta, hyvissä fiiliksissä.

Tour de Helsingin kaltaista ruokailua ei ollut tarjolla, mutta maalissa jaettiin varsin kattava lajitelma näytepaketteja. Nilkka kipeytyi pahasti vasta juoksun jälkeen, mutta onneksi ei tarvitse ainakaan vähään aikaan treenata – vaikka mieli hamuaakin jo seuraavaan juoksukilpailuun!

Aika: 00:43:31

Sijoitus: 77/1256

Keskinopeus: 13,8 km/h

Keskimääräinen syke: 177 l/min (93% maksimisykkeestä)
Keskimääräinen teho (laskettu arvio): 228 W
Teho-painosuhde (laskettu arvio): 3,83 W/kg
Energiankulutus (laskettu arvio): 600 kcal

Hiihtoretki Nuuksioon

Tein pari viikkoa sitten hiihtoretken Sipoon saaristossa jäitä pitkin. Vaikka tavoite jäi tuolloin saavuttamatta – tai ehkä juuri siksi – päätin yrittää hiihtää Tapiolasta Nuuksioon Ruuhijärvelle, jonka lähettyviltä partioyhdistys oli vuokrannut mökin viikonlopuksi. En tosin aikonut yöpyä sisällä. Sen sijaan otin mukaan talvimakuupussin ulkona nukkumista varten, olihan lupailtu kirkasta tähtiyötä. Varusteisiin kuului lisäksi viime reissullakin käytössä ollut kuvauslennokki. Matkaa arvioin olevan 25 kilometriä ja aikaa siihen kuluvan 15 kilon rinkka selässä viisi tuntia sekä tauot päälle. Aivan näin helpoksi retki ei kuitenkaan osoittautunut...

Keskuspuistossa.

Tapiolasta pääsee melkein koko matkan Nuuksioon asti latuja pitkin. Hiihtäminen ei kuitenkaan ole kaupunkiympäristössä yhtä nopeaa kuin tasaisella jäällä. Esimerksi katujen ylitykset ovat hankalia rinkka selässä – korkeat lumipenkereet on kiivettävä hitaasti sivuttain, ja korkealla olevan painopisteen takia horjahtaa helposti. Monesti on nopeampaa ottaa sukset suosiolla pois jaloista. Rinkka tuleekin hiihtovaelluksilla pakata siten, että painopiste on mahdollisimman alhaalla.

Keskuspuistoon pääseminen vauhditti matkantekoa, koska ladut olivat hyvin hoidettuja eikä katujen ylityksiä juuri ollut. Toisaalta "vauhdikas" hiihto alkoi tuntua nopeasti olkapäissä, joita rinkka rasitti jo pelkällä painollaan. Ongelma ei ilmene samalla tavalla jalan valtaessa, koska siinä käsien käyttö rajoittuu lähinnä tasapainon ylläpitämiseen. Usein hiihtovaelluksilla käytetäänkin perässä vedettävää ahkiota. Muita hiihtäjiä oli paljon ja kantamukseni näytti herättävän ihmetystä. Sainkin välillä varoa etten osu leveällä kuormallani vastaantuleviin.

Espoonjoki.

Latu vei keskuspuistosta Kauniaisiin ja sieltä edelleen pienipiirteisen Espoonjoen ylitse Lommilaan, jossa eräs ruotsalainen huonekaluliike ja moottoritie hallitsevat maisemaa. Suurten teiden alitus olisi sujunut kätevästi alikulussa kulkevan ladun kautta, mutta lennokin kuljetuksessa kärsimien vahinkojen takia oli poikettava kaupan kautta. Tosin huomasin ettei korjaamiseen käyttämäni epoksiliima kovetu pakkasessa, joten ilmakuvat jäivät ottamatta.

Mäen päällä Nuuksiossa.

Nuuksiota lähestyessä mäet alkoivat muuttua jyrkemmiksi, mutta ladut olivat edelleen hyvin hoidettuja. En ollut vilkaissut karttaa kaupassa käynnin jälkeen, joten noin tunnin hiihdon jälkeen odotin olevani pian perillä. Pian eteen ilmestyi kuitenkin kyltti "Solvalla 11". Onneksi en vielä siinä vaiheessa aavistanut, että raskain osuus oli vasta edessä. Maasto nimittäin muuttui entistäkin mäkisemmäksi ja etenemisvauhti hidastui selvästi. Puolet mäistä oli niin jyrkkiä, että näin parhaaksi olla laskematta niitä rinkka ja lennokki selässä. Lopulta aurinko laski ja piti ottaa otsavalo käyttöön. Solvassa alkoi valaistu latu. Tuntui hieman erikoiselta olla ainut hiihtäjä hyvin hoidetulla ja valaistulla ladulla keskellä metsää. Yhdessä pitkässä alamäessä vauhti kiihtyi niin kovaksi, että olin lentää mutkassa rinkkoineni ryteikköön.

Ei kovin houkutteleva näky.

Puron ylitys.

Kohta huomasin, että pimeään metsään on joka tapauksessa mentävä. Latu nimittäin kääntyi takaisinpäin, joten päätin oikaista Ruuhijärvelle metsän kautta. Seurasin aikaisempia jälkiä, mutta pian nekin tekivät u-käännöksen. Pimeässä metsässä ei tarvinnut onneksi kauaa rämpiä, sillä parin sadan metrin päässä näkyi katuvaloja. Välissä oli tosin jyrkkärinteinen puron uoma, jonka ylitys vaati melkoista ponnistelua. Ylärinteessä oli lunta vatsaan asti. Sukset upposivat lumeen, joten ainoaksi keinoksi jäi ryömiminen ylös asti. Loppumatkan pääsi onneksi kävelemään tietä pitkin. Olin perillä vasta yhdeksältä illalla. Matkaan oli kulunut siis taukoineen yhdeksän tuntia ja kokonaispituudeksi tuli yli 30 kilometriä, hieman enemmän kuin olin etukäteen arvioinut.

Aamu makuupussissa vietetyn yön jälkeen.

Yön vietin suunnitellusti makuupussissa taivasalla. Valitsin maastosta korkean kohdan, jottei kylmä ilma laskeutuisi päälleni, olihan luvattu lähes 20 astetta pakkasta. Talvimakuupussi oli Suomen armeijan käyttämää mallia, jossa olin jo aikaisemmin – joskaan en yhtä vapaaehtoisesti – nukkunut taivasalla pienessä pakkasessa. Tällä kertaa minulla oli lisäksi sisempänä kerroksena ohut kesäpussi. Makuualustoja oli kaksi, ilmatäytteinen ja solumuovinen. Selvisin yöstä palelematta, joskin aamulla ulkolämpötilan ollessa alhaisimmillaan alkoi pussissakin olla jo hieman viileä. Kannattaa kokeilla taivasalla nukkumista, mieluiten siten että pääsee tarvittaessa sisälle lämmittelemään.

1.7.2012 Espoo-Raisio

Matkan ensimmäinen osuus oli tuttu Espoo-Raisio -reitti. Ajoin tällä kertaa tietä 110 pitkin. Lähtö venyi iltapäivään, mikä sai jo tuskanhien nousemaan, sillä edessä oli 170 kilometrin taival. Onneksi sää oli hyvä pientä vastatuulta lukuun ottamatta. Matkan edetessä huomasin, kuinka mäkinen reitti onkaan. Olen aiemmin polkenut sitä kevyellä maantiepyörällä, jolloin mäkisyys ei ole niinkään haitannut. Sunnuntai-iltana ei ollut paljoakaan liikennettä. Matkan varrelta ostettujen mansikoiden ansiosta lounastauko tarvitsi pitää vasta Suomusjärvellä. Turkuun saapuessani juomat olivat loppuneet ja väsymys alkoi painaa. Olin perillä vanhempien luona Raisiossa vasta keskiyöllä. Kevyt aloitus matkalle siis :P

Ajettu matka: 170,3 km

Ajonaikainen keskinopeus: 21,8 km/h

Ajoaika: 07:47

Juhannuspyöräily

Juhannusaaton sää oli lähes täydellinen: aurinkoista, +24 astetta lämmintä ja vain heikkoa tuulta. Niinpä vietin keskikesän juhlaa taas tapojeni mukaan saunan sijasta satulassa hikoillen. Hieman perinteistä poiketen reitti päättyi tällä kertaa Raision sijasta Vihtiin kaverien mökille, jossa ehdin myös hetken ihmetellä normaalien ihmisten juhannuksenviettoa. Mökille päästäkseen piti kuitenkin kääntää kampea 161 kilometrin edestä, sillä reitti lähti Espoosta ja kulki Inkoon, Karjalohjan ja Nummi-Pusulan kautta Vihdin itäosiin.

Ensimmäiset 50 kilometriä Inkooseen poljin harrastusta innokkaana aloittelevan intialaiskaverin seurassa, josta hän palasi suunnitelman mukaisesti omin toimin ja voimin takaisin Espooseen. Juhannuksen menoliikenne oli vilkasta, mutta onneksi tiellä 51 on leveä piennar. Siitä huolimatta yksi vaaratilanne koettiin, kun eräs autoilija ohitti meidät arviolta parin kymmenen sentin päästä, vaikka väistötilaa olisi ollut monen auton leveydeltä. (Kuvan auto ei liity tapaukseen.) Juhannusaattona pyöräillessä mielessä pyörii aina pieni pelko siitä, että kaikki eivät välttämättä malta nauttia mökkioluitaan vasta perillä...

Inkoosta jatkoin yksin kohti Karjalohjaa, tallentaen samalla Inkoon maisemia kaverini diplomityötä varten. Kamera toisessa kädessä vaihteiden räplääminen oli hieman haastavaa, ja niinpä mieleeni juolahti taas idea ohjaustankoon kiinnitettävästä kameratelineestä, joka olisi fillarimatkoilla näppärä apuväline. Jatkuva pysähtely kun katkaisee ikävästi maantiellä pyöräillessä saavutettavissa olevan flow-tilan. Inkoosta päästyäni saatoin vihdoin vaipua tähän maantietranssiin, ja fillarointi alkoi sujua kuin tanssi. Onneksi heräsin Mustion kohdalla miettimään, minne olinkaan menossa, ja miten sinne pääsee. En ollut nimittäin suunnitellut reittiä kokonaisuudessaan kartalla, ja mökin osoitekin oli unohtunut tallentaa navigaattoriin. Sään ollessa mitä mainioin aloin haaveilla yhä lännempää kiertämisestä, mutta epävarmuus vesi- ja eväsvarastojen riittämisestä sai pitäytymään alkuperäisessä, alle 200 kilometrin tavoitteessa.

Karjalohjan tiet olivat miellyttävän hiljaisia, mutta ainoan auki olevan taukopaikan ohittaminen osoittautui virheeksi, sillä seuraava löytyi vasta 50 kilometrin päästä Vihdistä. Vesi oli jo loppu kun saavuin jäätelökioskille, jossa olisi ollut tarjolla ties mitä herkkuja, mutta jostain käsittämättömästä syystä ostin sieltä vain kahden desilitran mehun. Sokeriliemi siivitti menoa vartin verran, ja viimeiset pari kymmentä kilometriä vierivät toinen toistaan hitaammin. Mökille päästyäni huomasin, että aloin olla jo valtaväestön juhannuskuntoa vastaavassa tilassa vaikken ollut ehtinyt korkata ensimmäistäkään olutpulloa. Onneksi ruokahuolto pelasi ja mökkijuhannus saatiin alkuun hyttysten ininän saattelemana.

Juhannuspäivänä polkaisin vielä loput 50 kilometriä takaisin Espooseen, jotta ehtisin kotiin ennen lähestyvää saderintamaa. Ajoitus oli lähes täydellinen sillä matkan loppupäässä alkoi jo tihkuttamaan.

Juhannuspyöräily ei mökkeilyä lukuun ottamatta juurikaan poikennut tavallisesta viikonloppulenkistä. Päätin kuitenkin kirjata sen tähän blogiin muistutuksena maantiepyöräilyn hienoudesta. Sitä kun ei voi ymmärtää pyöräillessään kaupungin ruuhkaisilla kaduilla. Hiljaisilla ja sileäpintaisilla maanteillä kiitäessä on mahdollista saavutta aivan toisenlainen tunne kuin jatkuvaa pysähtelyä ja väistelyä vaativassa reunakivihelvetissä. Harmillista kyllä, maantietaivaaseen ehtii oikeastaan vain viikonloppuisin, sillä maantielenkki edellyttää täällä aina lisäksi pakollista 40 kilometrin kaupunkiajoa.

Onneksi kesäloma lähestyy, ja heinäkuun kaksi ensimmäistä viikkoa aionkin kuluttaa Etelä-Suomesta Lappiin johtavia teitä toivoen, että matka ei pääty tälläkään kertaa kolariin vaan Kolariin. Sieltä aloitimme ja sinne päätimme tasan kaksi vuotta sitten muun muassa Jäämeren rannikkoa pitkin  pyöräillyn matkan, jota myös tässä blogissa seurattiin. Tällä kertaa onkin tarkoitus polkea väli, joka viimeksi oikaistiin junalla. Matkasta kerrotaan lisää seuraavissa kirjoituksissa.

Espoo-Raisio-Espoo

Perinteeksi muodostunut juhannuspyöräily suuntautui tälläkin kertaa Raisioon. Päätin lähteä matkaan maantiepyörällä, joten en voinut ottaa ylimääräistä tavaraa mukaan. Kyseisessä fillarissa ei nimittäin ole tavaratelinettä, eikä 170 kilometrin polkeminen reppu selässä ole erityisen mukavaa. Maantiepyörä on nimensä mukaisesti omiaan pitkäkestoiseen maantieajoon etenkin monipuolisten ajoasentojensa puolesta. On toki olemassa myös pyörämatkailuun tarkoitettuja käyräsarvisia pyöriä, joihin on mahdollista kiinnittää tavaratelineet.

Aloitin päivän tunnin mittaisella uintiverryttelyllä. Monen tunnin mittainen satulassa istuminen nimittäin puuduttaa helposti paitsi takapuolen niin myös hartiat. Tarkoituksena oli ottaa vielä torkut uinnin jälkeen. Lähtövalmistelut venyivät kuitenkin iltapäivään, joten matkaan oli lähdettävä viiden tunnin yöunilla.

Päätin polkea Lohjan eteläpuolelta Kiskon kautta tietä numero 186. Reitti oli minulle jo ennestään tuttu, ja mielestäni se on mukava ajaa Lohjalla olevaa vilkasliikenteistä pätkää (tie 25) lukuun ottamatta. Kirkkonummen osuudella olevat avarat maisemat ovat mieluisaa katseltavaa. Kiskon ympäristö on metsäisempää, mutta toisaalta siten myös vähätuulisempaa. Reitti kulkee myös Salon kautta, joka on sopiva taukopaikka ennen viimeistä, noin 60 km mittaista osuutta. Pyöräteitä on vain kaupunkien alueella ja joissain kyläkeskuksissa.

Iltapäivällä Espoosta lähtiessä oli noin 5 m/s vastatuuli, joka onneksi laantui illalla. Alkumatka olikin hieman vaivalloinen, mikä saattoi johtua myös univelasta. Kirkkonummelle asti pääsee pyöräteitä pitkin, mutta vasta hiljaisella maantiellä ajo saa polkemisen tuntumaan mukavalta. Reunakivien yli pomppiminen ja liikennevaloissa pysähtely ei oikein sovi maantiepyöräilyn ideologiaan. Lohjan osuus on hieman hankala, mutta sen jälkeen pääsee taas melko hiljaiselle Lohjanjärven eteläpuolitse kulkevalle tielle. Liikennettä oli kuitenkin hieman tavallista enemmän, olihan juhannusaatto.

Saloon päästyäni kummastakin pullostani oli vesi loppunut, joten pysähdyin huoltoasemalle ja hotkaisin samalla yhden munkin. Ehkä noin 140 km paikkeilla alkoi väsymys tuntua, mutta keskittymällä muihin ajatuksiin ja tankkaamalla energiaa matka saatiin kunnialla päätökseen. Riittävästä nesteen ja energian saannista onkin syytä pitää huolta siten, ettei niiden puute pääse yllättämään — kannattaa siis juoda ja syödä usein mutta vähän kerrallaan. Oikean ajofiiliksen löytäminen on myös olennaista jaksamisen kannalta: jos esimerkiksi harmittelee koko ajan vastatuulta, on matkanteko varmasti tuskallista. Pitkiä matkoja polkiessa on aikaa keskittyä omiin ajatuksiin ja maisemien ihailuun. Toki liikennettä kannattaa silti seurata ;)

Juhannuspäivän pyhitin levolle pientä palauttavaa pyöräilyä lukuun ottamatta. Sunnuntaina lähdin polkemaan takaisin Espooseen, tällä kertaa tietä numero 110 pitkin, eli Lohjan pohjoispuolelta. Reitti on ehkä vähän vilkkaampi kuin aikaisempi reitti, mutta myös kymmenisen kilometriä lyhyempi. Turku-Salo ja Kirkkonummi-Espoo -osuudet ajoin samaa reittiä kummallakin kertaa. Tie oli alkumatkasta märkä, ja Saukkolan kohdalla vähän ripotteli. Aurinko kuitenkin kuivasi vaatteet nopeasti. Myötätuulen ansiosta matka eteni huomattavasti nopeammin kuin menomatkalla. Pidin matkan aikana muutaman lyhyen tauon. Pitkän tauon jälkeen jatkaminen on yleensä vaivalloisempaa.

Kirkkonummella sain perääni maantiepyörillä liikkuneen pariskunnan, joka tuli ohitseni Espoon puolella. Pääsin siten ajamaan hetken aikaa peesissä. Muutenkin pyöräilijöitä näkyi huomattavasti enemmän paluumatkalla. Kohtasin tai ohitin useita matkapyöräilijöitä. Kokonaisuudessaan matka tuntui yllättävän helpolta aikaisempiin kertoihin verrattuna, mihin vaikutti varmasti pyörävalinta.

matka lukuina (poljettu matka / aika satulassa / ajonaikainen keskinopeus)

Espoo-Raisio: 178km / 06:37 / 26,9 km/h

Raisio-Espoo 169 km / 05:27 / 31,1 km/h

GPS-jälki 24.6.2011 poljetusta Espoo-Raisio -reitistä: http://www.bikemap.net/route/1070467

GPS-jälki 26.6.2011 poljetusta Raisio-Espoo -reitistä: http://www.bikemap.net/route/1070475