Fatbike-ensivaikutelmia

Fatbike eli "läskipyörä" on paksurenkainen polkupyörä, joka on kehitetty pehmeässä maastossa ajoon. Vähintään 3,8 tuumaisten renkaiden kosketuspinta maastoon on suuri, mikä mahdollistaa etenemisen lumessa, hiekassa tai mudassa. Fatbiken renkaiden ilmatilavuus on moninkertainen muihin pyöränrenkaisiin verrattuna. Suuri ilmatilavuus ja matala ilmanpaine suodattavat ajoalustan epätasaisuuksia niin tehokkaasti, että fatbikeissä ei yleensä käytetä ylimääräistä jousitusta, toisin kuin useimmissa maastopyörissä.

Vaikka vastaavilla leveärenkaisilla pyörillä onkin ajettu jo pitkään muun muassa Alaskassa, ovat ne alkaneet yleistyä Suomessa vasta viime vuosina – mikä on oikeastaan hieman yllättävää ottaen huomioon paikalliset olosuhteet. Pitkän talven lisäksi Suomi on maailman kuudenneksi soisin maa.

Pyörän hankinta

Pyöräilen ympäri vuoden, koska polkupyörä on mielestäni talvellakin paras liikkumismuoto kaupungissa, kunhan tiet on aurattu. Vain hankalimpien lumiolosuhteiden aikaan saattaa joutua turvautumaan hetkellisesti muihin kulkuneuvoihin. Kaltaistani pyöräuskovaista tämä pieni epäkohta on tietysti vaivannut jo pitkään. Olin harkitsemassa kunnollisen maastopyörän hankintaa, kun fatbiket alkoivat yleistyä Suomessa. Pohdin pitkään kumpi olisi järkevämpi valinta tarpeisiini nähden. Lopulta päädyin fatbikeen, koska omistan jo citymaasturin, ja fatbikellä voi oikeastaan tehdä kaikkea sitä mitä maasturillakin ja enemmän – kuten ajaa auraamattomilla teillä.

Käytin pyörän valintaan melko vähän aikaa, mikä johtui osin vaihtoehtojen vähyydestä ja osin siitä, että talvi lähestyi ja olimme lähdössä uudeksi vuodeksi Ylläkselle, jossa halusin pyörää kokeilla. Suurimmat, tai Suomessa tunnetuimmat pyörämerkit ovat vasta tuomassa omia fatbike-mallejaan markkinoille, joten vaihtoehdot olivat ainakin itselleni hieman tuntemattomampia merkkejä. 

Ensimmäisiä ja tunnetuimpia kaupallisia fatbike-malleja lienee Surly Pugsley. Itse päädyin kuitenkin Salsa Mukluk 3 -pyörään (2013-malliin), osittain sen helpon saatavuuden takia. Pugsley ja Mukluk ovat varsin samankaltaisia, suurin ero lienee runkomateriaali: Pugsley on terästä ja Mukluk alumiinia. Itse asiassa kummatkin pyörämerkit omistaa sama minnesotalainen yhtiö, ja esimerkiksi Muklukin vanteet ja renkaat ovat Surly-merkkiset. Kumpaakin merkkiä tuo Suomessa maahan Foxcomp. Mukluk 3 on Salsan edullisin fatbike (mutta maksaa silti Suomessa noin 2000 euroa) – saatavilla on myös kilpakäyttöön tarkoitettuja hiilikuiturunkoisia malleja.

Useiden Suomessa vähemmän tunnettujen pyörämerkkien lisäksi suurilta ulkomaisilta pyörävalmistajilta on tulossa lähiaikoina fatbikejä. Fatbike on ilmeisesti ainakin toistaiseksi niin marginaalituote, etteivät suomalaiset pyörämerkit ole lähteneet kehittelemään omia mallejaan. Suurin ongelma yleistymiselle lienee hinta: esimerkiksi yksi fatbiken rengas maksaa Suomessa noin 100 euroa ja nastarengas jopa 200 euroa – samalla hinnalla saa Biltemasta kokonaisen polkupyörän. (Itse tosin ottaisin mieluummin fatbiken renkaan kuin Bilteman polkupyörän.)

Käyttökokemukset

Ehdin polkea Muklukilla vain yhden 40 kilometrin testilenkin ennen Ylläkselle lähtöä. Sattumalta juuri lenkkipäivänä satoi Etelä-Suomessakin lunta, muutenhan talvi on ollut käytännössä lumeton. Ensiksi pyörän satulaan hypättyäni huomioni kiinnittyi nappulakuvioisten renkaiden pitämään ääneen, jota ei ainakaan asfaltilla ajaessa voi olla huomaamatta. Eteneminen on vakaata, eikä reunakivistä tarvitse juuri välittää. Leveistä renkaista huolimatta päällystetyllä ja auratulla tiellä on mahdollista ajaa talvellakin noin 20 kilometriä tunnissa (riippuu toki "moottorista"). Tätä kovempi vauhti vaatii jo huomattavasti enemmän energiaa. Renkaiden pito on, kuten arvata saattaa, erinomainen. Leveiden renkaiden ja levyjarrujen ansiosta pyörä pysähtyy nopeasti. Tosin peilijäällä renkaat eivät pidä. Kalliita nastarenkaita en ole silti vielä hankkinut, koska voin käyttää jäisillä keleillä muita nastarenkailla varustettuja pyöriäni.

Matkalla Kolarista Ylläkselle uutta vuotta viettämään.
Luminen piennar ei ollut ongelma fatbikelle.

Vietin uuden vuoden Äkäslompolossa, jonne poljin junan pääteasemalta Kolarista. Matkan pituus oli noin 40 kilometriä, jonka poljin matkatavaroiden kanssa 2½ tunnissa. Samalla tuli kokeiltua pyörän soveltuvuutta talvipyörämatkailuun. Vaikka tie olikin aurattu, oli leveistä renkaista hyötyä väistäessä autoja lumiselle pientareelle. Tiellä oli paikoittain myös jäätä, mutta ilman nastarenkaita pärjäsi kohtalaisesti.

Tauko matkalla Kolarista Äkäslompoloon. Tauolla viereen
pysähtyi auto, jonka kuljettaja kertoi nähneensä aikaisemmin
Nordkappiin matkalla olleen ranskalaisen paksupyöräilijän.

Perillä poljin Ylläksen maisematien kautta Ylläsjärvelle. Alhaisten välitysten ansiosta pitkien mäkien nouseminen sujui ilman mahdottomia ponnisteluja. Pyöräilin parina päivänä myös vapaan tyylin latuja pitkin. Yhteensä muutaman kymmenen kilometrin aikana sain hiihtäjiltä valituksia noin viisi kappaletta (liekö sattumaa, että kaikki tulivat keski-iän ylittäneiltä miehiltä – rengaskateus iski?). Toisaalta positiivistä palautetta tuli huomattavasti enemmän ja pyörä herätti selvästi kiinnostusta. Vähäisetkin valitukset tosin tekivät latupyöräilystä hieman vaivaannuttavaa. Mielestäni leveän renkaan jättämä jälki on varsin huomaamaton ja harmiton, jos lumi on kovaa. Pehmessä lumessa ura on syvempi ja eteneminen hitaampaa. Käytinkin lopun latuajan hiihtämiseen. Kokeilin pyöräillä myös moottorikelkkauriaa pitkin. Lumi oli hieman latuja pehmeämpää, mutta eteneminen oli silti mahdollista eikä valittajista ollut huolta. Uuden vuoden jälkeen poljin vielä takaisin Kolariin. Sieltä pyörä kulki Helsinkiin kätevästi pikajunan konduktöörivaunussa. Fatbiken sopivuudesta InterCityjen pyöränkuljetustelineisiin en tiedä, mutta eiköhän sekin ennen pitkää selviä...

Latupyöräilyä Ylläksellä.

Tein loppiaisena noin 20 kilometrin lenkin, josta puolet ajoin pimeässä Espoon Keskuspuistossa. Uusi tehokas kypärävalaisin oli todellakin tarpeen. Lunta ei ollut yhtään, mutta märät juurakot ja kivet tarjosivat senkin edestä haastetta. Leveäkään rengas ei saa märästä juuresta otetta, joten kaatuminen oli koko ajan lähellä. Vaikea maasto pakotti maantiepyöräilyyn tottuneen kuskin jalkautumaan lukuisia kertoja. Toisaalta mutaosuudet olivat lähes nautinnollisia leveiden renkaiden ansiosta: rengas uppoaa kyllä mutaan, mutta pito ei katoa. Paksupyöräily edellyttää selvästikin ennakkoluulotonta asennetta ja uskallusta. Muta-ajelun varjopuoli selvisi vasta kotiin päästyä: pyörän pesuun kului aikaa lähes yhtä kauan kuin itse maasto-osuuteen. Onneksi olin hankkinut pyörääni suurimmat löytämäni pikakiinnitettävät lokasuojat, mikä hieman esti kuran leviämistä. SKS GRAND M.O.M. -takalokari riittää juuri ja juuri neljän tuuman renkaille. Edessä käytän runkoon kiinnitettävää SKS MUD-X -kuraläppää, joka estää lähinnä mudan roiskumisen naamalle hitaassa vauhdissa. Kovaan vauhtiin nämä lokasuojat eivät ole riittävät, mutta eipä mudassa lujaa pääsekään.

Fatbike mutaleikeissä.

Fatbike on luonnollisesti omimmillaan pehmeässä maastossa, mutta kulkee yllättävän ripeästi myös asfaltilla, etenkin jos renkaat vaihtaa paremmin rullaaviin. Ainakin Muklukiin sopivat myös 29 tuumaiset, kapeammat renkaat. Niiden käyttö tosin edellyttää myös vanteiden vaihtoa. Pitoa voi parantaa entisestään rullaavuuden kustannuksella vähentämällä renkaiden ilmanpainetta. Pehmeällä alustalla puhkeamisvaara on olematon, joten renkailla voi hyvin ajaa puolityhjinä (alle puoli baaria). Niiden täyttäminen uudestaan on tosin melkoinen urakka, etenkin jos sen joutuu tekemään pikkupumpulla lenkin puolivälissä. Toisaalta kaipaahan yläkroppakin välillä harjoitusta...

Fatbike yleispyöränä

Vaikka fatbikejä markkinoidaankin lähinnä harrastepyörinä ja sellainen se itsellekin lähinnä on, saattaisivat ne soveltua myös ainoaksi pyöräksi sellaisille henkilöille, jotka eivät muuten – tai ainakaan talvella – pyöräilisi. Pyörä on vakaa ja vaimentaa tehokkaasti tien pinnan epätasaisuuksia, joten ajaminen on helppoa ja mukavaa. Jos pyörään lisää sähkömoottorin, ei polkemisen raskauskaan haittaa, mutta pyörällä ajon voi silti määritellä kevyeksi liikunnaksi. Tällainen sähköfatbike olisi ikään kuin polkupyörän ja sähköskootterin välimuoto. Suurin ongelma lienee edelleen hinta ja pyörän sähköistäminen ei ainakaan vähennä sitä. Arvosta seuraa myös se, että pyörä on varkaille mieluisa kohde, joten pyörää ei kannata ihan mihin tahansa jättää vartioimatta ja vähintäänkin lukkoja kannattaa olla kaksi, joista toisen tulee olla kunnollinen u-lukko tai vastaava. Toisaalta pyörien massatuotanto saattaa tulevaisuudessa alentaa hintoja.

Kirjoituskuntoilua

Viikonlopun kotitenttimaratonin aikana ajattelin, etten enää sen jälkeen koskisi viikkoon näppikseen. Silti istun taas tietokoneen ääressä vaikka ajan voisi käyttää paremminkin, eli pyörän satulassa istuen. Kirjoittaminen kuitenkin koukuttaa pyöräilyn tavoin, ja lisäksi kunto on parasta pitää yllä seuraavaa lähestyvää kirjoitusmaratonia varten.

Talvipyöräily ei ole aina helppoa, ainakaan jos yrittää polkea lujaa. Vaihtoehtoja on hieman yleistäen viisi: 1. tie on sula, mutta sille on levitetty kumit puhkovaa sepeliä 2. tiellä on loskaa tai sohjoa, joissa ajo on kiemurtelevaa 3. tie on jäässä, jolloin täytyy ajaa varovasti ettei kaatuisi 4. tietä ei ole aurattu, ja lumessa on raskasta polkea 5. tie on aurattu, mutta luminen tienpinta on kovettunut kuhmuraiseksi, jolloin se täristää epämiellyttävästi. Tällä hetkellä vallitsee viimeksi mainittu tilanne. Leveät renkaat sentään tasoittavat menoa. En kuitenkaan omista vielä ”läskipyörää”, joten pyöräily on talvisin lähinnä hyötypyöräilyä. Eipä sillä, pyöräilyn näivettämälle yläruholle tekeekin välillä hyvää saada osansa harjoittelun nautinnosta: siispä hiihdän – tai hiihtäisin jos ladut olisivat kunnossa. Latuja odotellessa uskaltauduin jopa katsomaan telkkaria.

TV1:ltä tuli eilen dokumentti kuntoilusta, joten sain omaltatunnoltani luvan katsoa sen. Dokumentin väittämät kuntoilusta ja sen puutteesta olivat sekä kannustavia että huolestuttavia. Kuntoilusta ei välttämättä ole suurta hyötyä: se ei muutakaan supermieheksi, jos on saanut luuserin geenit. Elin siis harhassa ja voin vihdoinkin riisua pyöräilytrikoot yöksi. Huolestuttavampaa oli kuitenkin tieto siitä, että töiden jälkeinen lenkkikään ei pelasta, jos istuu muuten koko päivän. Pyörän satulassa istuminen on ehkä eri asia, mutta sillä tuskin tienaa leipäänsä – ellei sitten ole saanut kilpapyöräilijän geenejä.

Lohduttavaa on se, että riittävä liikkuminen ei vaadi suuria ponnisteluja. NEAT tarkoittaa perusaktiivisuutta, siis liikkumista, jota ei tehdä kuntoilumielessä. Kirjoittaminen ei valitettavasti ole tätä – sormien liikuttaminen ei riitä. Mikä avuksi jos liikunta maittaisi, mutta työ kahlitsee penkkiin? Itse asiassa luin asiasta jo aikaisemmin: pelkkä lihasten hetkittäinen jännittäminen auttaa – tai miksei vaikka levottomat jalat. ADHD saattaakin olla pelastus. Keskittymiskykyisen suurin uhka on liika keskittyminen. Vaikka tämä ei olekaan suurin ongelmani, niin joskus flow-tila jää liian pitkäksi aikaa päälle. Tähän on onneksi hyvänmakuinen lääke: olen huomannut, että painoni laskee jos en kuntoile – luultavasti koska liikunta parantaa ruokahalua (tästä puhuttiin myös dokumentissa). Siispä syön kaksi kärpäistä yhdellä hotkaisulla ja houkuttelen itseni jääkapin avulla säännöllisesti pois tietokoneen äärestä. Suupalojen onkin hyvä olla kärpäsen kokoisia tai muuten pelkkä NEAT ei enää riitä.

Jatkuva NEAT, olkoon se sitten vaikka siivoamista, riittää pitämään yllä peruskuntoa. Jos haluaa saavuttaa tuloksia, täytyy harjoitella. Onneksi sekään ei ole vaikeata: jopa muutaman minuutin viikottainen täysillä tehty harjoitus parantaa suorituskykyä, jos on uskominen HIT-menetelmään. Menetelmällä on riskinsä: "...for the totally inactive, HIT training is likely to be too uncomfortable – or even dangerous." Dokumentissa kuitenkin todistettiin, että menetelmä toimii, enkä ihmettele: kaikki liikkuminen on hyvästä. Mutta minuutissa ehtii juuri kantamaan pyöränsä ulos, joten saman tien voikin sitten polkea koko lenkin. Riittävän peruskunnon hankittuaan voi turvallisin mielin ottaa spurtteja. Urheilijat tuntevat tämän intervalliharjoitteluna.

Yhden menetelmän varaan ei siis kannata laskea. Itse en ole edes koskaan ollut erityisen kiinnostunut eri harjoitusmenetelmistä. Olen harjoitellut siten, mikä on tuntunut sopivalta. Tästä syystä en ole ehkä kehittynyt niin paljon kuin voisin, mutta toisaalta en ole myöskään menettänyt intoa. Jos harjoittelu on liian teknistä, osaamispaineet voivat alkaa ahdistaa. Jos ei tarvitse olla paras, voi harjoittelusta nauttia lahjatonkin.

Talvipyöräily

Talvipyöräilyllä tuntuu edelleen olevan hieman extreme-urheilun maine, ja sanan kuuleminen saa helposti ennakkoluulot heräämään. Rauhallinen polkeminen pikkupakkasessa auratulla tiellä ei mielestäni kuitenkaan vaadi kovia ponnisteluja tai erikoisvarusteita. Teiden auraamattomuus on yleensä pakkasta suurempi haaste. Pyöräilyolosuhteet ovat itse asiassa hankalimmat silloin, kun lämpötila nousee nollan yläpuolelle, tietä ei ole aurattu ja lumi muuttuu sohjoksi. Kun sohjo pääsee jäätymään, muodostuu jäisiä uria. Tällöin täytyy nastarenkaillakin polkiessa olla varovainen. Onneksi ainakin tänä talvena näitä kelejä on ollut vähän.

Talvipyöräilyyn ei siis välttämättä tarvitaan mitään erityisvarusteita, mutta kieltämättä ne helpottavat talvipyöräilyn harrastamista. Esittelen seuraavaksi omien kokemusten kautta hyväksi todettuja varusteita. Tärkeimmät näistä ovat oikeanlainen vaatetus ja talvirenkaat.

Polkupyörät

Käytän talvisin kahta pyörää: jäisillä ja hyvin auratuilla teillä hybridiä ja lumisilla keleillä citymaasturia. Hybridissä on jäykkä alumiinirunko ja kapeahkot renkaat, joten aurauksesta syntyneet epätasaisuudet tekevät polkemisesta hieman epämiellyttävää. Citymaasturin teräsrunko ja leveämmät renkaat suodattavat paremmin epätasaisuuksia, joten sitä tulee käytettyä enemmän lumiseen aikaan, vaikka pyörä onkin muuten raskaampi polkea. Leveät renkaat ja pienet vaihteet mahdollistavat etenemisen huonostikin auratuilla teillä, tosin renkaat voisivat olla tähän tarkoitukseen järeämmätkin. Olen myös aikoinaan polkenut talvisin ns. mummopyörällä, jossa ei ollut talvirenkaita. Kunhan tiet oli aurattu, niin eteenpäin kyllä pääsi. Jäisellä tiellä piti tosin olla hyvin varovainen.

Talvipyörät: vasemmalla hybridi ja oikealla citymaasturi. Hybridin renkaat ovat Schwalbe Marathon Winterit kokoa 35-622 ja citymaasturin Nokian W106:t kokoa 47-559.

 

Renkaat

Hyvin auratulla tiellä talvirenkaiksi käyvät melkein mitkä tahansa renkaat, kunhan niissä on edes vähän kuviota. Karkeasta kuviosta on hyötyä, jos tie on auraamaton. Leveät renkaat pehmentävät aurauksesta ja lumen pakkaantumisesta aiheutuvia epätasaisuuksia. Niissä on myös suurempi kontaktipinta tiehen, mistä on hyötyä etenkin talvella kitkan ollessa muutenkin vähäinen. Olen kuullut väitteitä siitä, että kapeat renkaat pureutuvat paremmin lumeen, mutta itse ainakin pidän leveyden tuomaa hyötyä suurempana. Pitoa ja pehmeyttä voi lisätä laskemalla renkaiden ilmanpainetta. Kova pakkanen tosin vähentää painetta jo itsessäänkin. Tyhjillä renkailla on hieman raskaampi polkea, mutta täyteen pumpattu rengas saattaa sutia tyhjää, jos lunta on paljon. Nastat on usein sijoitettu renkaan keskilinjan ulkopuolelle, joten täyteen pumpatussa renkaassa ne eivät suoraan ajettaessa välttämättä kosketa kunnolla tien pintaa. Tästä on etua, jos tie on sula, koska se vähentää nastojen kulumista ja renkaan kitkaa. Jäisellä pinnalla on taas hyötyä pienistä rengaspaineista, koska nastat koskettavat tehokkaammin tien pintaa.

Nastat eivät juurikaan lisää pitoa lumessa, mutta niistä on huomattavaa apua jäisillä teillä, etenkin kaarteissa ja jarruttaessa. Nastarenkaat ovat pääsääntöisesti kesärenkaita kalliimpia. Kalleimmat nastarenkaat mahdollistavat urheilullisen ajotyylin jäälläkin. Etenkään halvat nastarenkaat eivät kuitenkaan tarjoa kesäkelejä vastaavaa pitoa, joten varovaisuutta täytyy silti noudattaa kaarteissa, viistoilla pinnoilla ja jääurissa. Halvimmissa nastarenkaissa nastat eivät välttämättä kestä montaa kuukautta. Tunnetuissa merkeissä, kuten Nokian, Schwalbe ja Continental ei kuitenkaan yleensä ole suurempia ongelmia kestävyyden suhteen.

Vasemmalla. Kevyesti kuvioitu Schwalbe Marathon Winter (240 nastaa) -nastarengas soveltuu parhaiten auratuille tai jäisille teille. Auraamattomalla tiellä ajoon kuviointi ei oikein riitä. Toisaalta rengas rullaa varsin hyvin. Renkaan sisäpinta kannattaa tarkastaa aina vaihdon yhteydessä, koska ainakin itselläni nastat ovat alkaneet parin vuoden käytön jälkeen porautua sisäpuolelta läpi. Olen suojannut nämä kohdat rikkinäisestä sisäkumista leikatulla palalla, jonka olen liimannut renkaan sisäpintaan nastan kohdalle.

Oikealla. Voimakkaammin kuvioitu Nokian W106 (106 nastaa) -nastarengas soveltuu kohtalaisesti myös lumisille teille, tosin pitoa heikentää melko helposti tukkeutuva kuvio. Nastojen vähäisestä määrästä johtuen pito ei ole jäisillä teillä erityisen hyvä, etenkään kaarteissa, koska nastat on sijoitettu lähelle renkaan keskilinjaa. Toisaalta rengas on varsin kestävä, joten hiekoitussepeli ei mene siitä kovin helposti läpi. Omat renkaani ovat kestäneet useita vuosia. W106 on (ainakin ollut) yksi yleisimmistä tavarataloistakin saatavista nastarenkaista.

Urheilulliseen ajoon on saatavilla karkeammin kuvioituja yli 300-nastaisia renkaita. Itse olen pärjännyt edellä esitellyillä perusrenkailla, koska lumiseen aikaan yleensä hiihdän pyörälenkkeilyn sijaan.

Vaatetus

Rauhallinen hyötypyöräily sujuu tavallisissa talvivaatteissakin, mutta kovalla pakkasella kasvot kannattaa suojata viimalta esimerkiksi huivilla, joka lämmittää samalla myös hengitysilmaa. Kylmä ja kuiva pakkasilma kuivattaa silmiä, mihin auttaa silmä- tai ajolasien käyttö. Kypärää kannattaa käyttää talvellakin, vaikka pipon sovittaminen sen alle voikin osoittautua haasteelliseksi. Itse käytän ohutta kypärämyssyä. Myös juoksu- ja hiihtopipot ovat yleensä tarpeeksi ohuita mahtuakseen kypärän alle. Pyöräilykypäriin on saatavilla myös niiden päälle puettavia suojia, mutta ainakin korvat joutuu lisäksi suojaamaan jollain muulla vaatekappaleella.

Talvipyöräilyä urheiluna harrastavan tai työmatkoja hikipäissään polkevan kannattaa miettiä vaatetus tarkemmin. Toppatakkiin ei kannata pukeutua, vaan käyttää mieluummin samaa takkia kuin syksylläkin, mutta väliasulla täydennettynä. Väliasu siirtää kosteuden ulompiin kerroksiin ja hengittää paremmin kuin paksu toppatakki. Vaatetus pitäisi itse asiassa mitoittaa siten, että lenkin alussa on hieman kylmä, koska polkiessa tulee kuitenkin lämmin. Ruumiin tuottama lämpö jakautuu epätasaisesti, joten sormet ja varpaat kannattaa suojata kunnolla etenkin kovilla pakkasilla. Kintaat lämmittävät parhaiten, mutta hankaloittavat vaihdevipujen käyttöä. Pyöräilyyn tarkoitettujen kintaiden sormitila onkin tästä syystä "halkaistu" kahtia. Miesten kannattaa suojata myös muut ulokkeensa kylmältä viimalta, joka tulee kovilla pakkasilla yllättävän helposti housujen läpi. Windstopper-vaatteet tai pyöräilyhousut, joissa on tarpeeksi pitkälle eteen ulottuva pehmustus ovat suositeltavia. Talvipyöräilyyn on saatavilla talvipyöräilykenkiä, mutta itse olen pärjännyt tavallisilla pyöräilykengillä ja niiden päälle puettavilla suojilla, joita käytän myös kesäisin suojaamaan sateelta. Kovilla pakkasilla olen lisännyt suojien alle kenkien kärjet peittävät lisäsuojat, koska varpaat jäätyvät aina ensimmäisinä. Kasvot olen suojannut kommandopipolla, ja kypärän alle olen lisäksi pukenut kypärämyssyn. Ajolasit ovat etenkin vauhdikkaassa ajossa pakkasella hyvät suojaamaan silmiä kuivumiselta, mutta pysähtyessä voi tulla ongelmia huurtumisen kanssa. Eristetty juomapullo tai termospullo auttaa pitämään pitkillä lenkeillä tarvittavan nesteen sulana.

Talvikuntopyöräilijän vaatetusta (alkaen ylhäältä vasemmalta): ajolasit, kypärän suojapeite, pyöräilykintaat, kypärämyssy, varvassuojat, kommandopipo ja kenkäsuojat. Mitkään näistä eivät ole rauhallisessa hyötypyöräilyssä välttämättömiä, mutta tuskin haitaksikaan.