Kirjoituskuntoilua

Viikonlopun kotitenttimaratonin aikana ajattelin, etten enää sen jälkeen koskisi viikkoon näppikseen. Silti istun taas tietokoneen ääressä vaikka ajan voisi käyttää paremminkin, eli pyörän satulassa istuen. Kirjoittaminen kuitenkin koukuttaa pyöräilyn tavoin, ja lisäksi kunto on parasta pitää yllä seuraavaa lähestyvää kirjoitusmaratonia varten.

Talvipyöräily ei ole aina helppoa, ainakaan jos yrittää polkea lujaa. Vaihtoehtoja on hieman yleistäen viisi: 1. tie on sula, mutta sille on levitetty kumit puhkovaa sepeliä 2. tiellä on loskaa tai sohjoa, joissa ajo on kiemurtelevaa 3. tie on jäässä, jolloin täytyy ajaa varovasti ettei kaatuisi 4. tietä ei ole aurattu, ja lumessa on raskasta polkea 5. tie on aurattu, mutta luminen tienpinta on kovettunut kuhmuraiseksi, jolloin se täristää epämiellyttävästi. Tällä hetkellä vallitsee viimeksi mainittu tilanne. Leveät renkaat sentään tasoittavat menoa. En kuitenkaan omista vielä ”läskipyörää”, joten pyöräily on talvisin lähinnä hyötypyöräilyä. Eipä sillä, pyöräilyn näivettämälle yläruholle tekeekin välillä hyvää saada osansa harjoittelun nautinnosta: siispä hiihdän – tai hiihtäisin jos ladut olisivat kunnossa. Latuja odotellessa uskaltauduin jopa katsomaan telkkaria.

TV1:ltä tuli eilen dokumentti kuntoilusta, joten sain omaltatunnoltani luvan katsoa sen. Dokumentin väittämät kuntoilusta ja sen puutteesta olivat sekä kannustavia että huolestuttavia. Kuntoilusta ei välttämättä ole suurta hyötyä: se ei muutakaan supermieheksi, jos on saanut luuserin geenit. Elin siis harhassa ja voin vihdoinkin riisua pyöräilytrikoot yöksi. Huolestuttavampaa oli kuitenkin tieto siitä, että töiden jälkeinen lenkkikään ei pelasta, jos istuu muuten koko päivän. Pyörän satulassa istuminen on ehkä eri asia, mutta sillä tuskin tienaa leipäänsä – ellei sitten ole saanut kilpapyöräilijän geenejä.

Lohduttavaa on se, että riittävä liikkuminen ei vaadi suuria ponnisteluja. NEAT tarkoittaa perusaktiivisuutta, siis liikkumista, jota ei tehdä kuntoilumielessä. Kirjoittaminen ei valitettavasti ole tätä – sormien liikuttaminen ei riitä. Mikä avuksi jos liikunta maittaisi, mutta työ kahlitsee penkkiin? Itse asiassa luin asiasta jo aikaisemmin: pelkkä lihasten hetkittäinen jännittäminen auttaa – tai miksei vaikka levottomat jalat. ADHD saattaakin olla pelastus. Keskittymiskykyisen suurin uhka on liika keskittyminen. Vaikka tämä ei olekaan suurin ongelmani, niin joskus flow-tila jää liian pitkäksi aikaa päälle. Tähän on onneksi hyvänmakuinen lääke: olen huomannut, että painoni laskee jos en kuntoile – luultavasti koska liikunta parantaa ruokahalua (tästä puhuttiin myös dokumentissa). Siispä syön kaksi kärpäistä yhdellä hotkaisulla ja houkuttelen itseni jääkapin avulla säännöllisesti pois tietokoneen äärestä. Suupalojen onkin hyvä olla kärpäsen kokoisia tai muuten pelkkä NEAT ei enää riitä.

Jatkuva NEAT, olkoon se sitten vaikka siivoamista, riittää pitämään yllä peruskuntoa. Jos haluaa saavuttaa tuloksia, täytyy harjoitella. Onneksi sekään ei ole vaikeata: jopa muutaman minuutin viikottainen täysillä tehty harjoitus parantaa suorituskykyä, jos on uskominen HIT-menetelmään. Menetelmällä on riskinsä: "...for the totally inactive, HIT training is likely to be too uncomfortable – or even dangerous." Dokumentissa kuitenkin todistettiin, että menetelmä toimii, enkä ihmettele: kaikki liikkuminen on hyvästä. Mutta minuutissa ehtii juuri kantamaan pyöränsä ulos, joten saman tien voikin sitten polkea koko lenkin. Riittävän peruskunnon hankittuaan voi turvallisin mielin ottaa spurtteja. Urheilijat tuntevat tämän intervalliharjoitteluna.

Yhden menetelmän varaan ei siis kannata laskea. Itse en ole edes koskaan ollut erityisen kiinnostunut eri harjoitusmenetelmistä. Olen harjoitellut siten, mikä on tuntunut sopivalta. Tästä syystä en ole ehkä kehittynyt niin paljon kuin voisin, mutta toisaalta en ole myöskään menettänyt intoa. Jos harjoittelu on liian teknistä, osaamispaineet voivat alkaa ahdistaa. Jos ei tarvitse olla paras, voi harjoittelusta nauttia lahjatonkin.