Hiihtoretki Sipoon saaristossa

Olin suunnitellut hiihtäväni lauantaina Itä-Helsingistä Loviisan Isnäisiin – tai itse asiassa en pahemmin suunnitellut, vaan lähdin hiihtämään. Vilkaisin kartasta, että matkaa olisi linnuntietä 51 kilometriä. Oletin, ettei reitillä olisi juurikaan valmiita latuja, joten arvioin etenemisvauhdiksi maltilliset viisi kilometriä tunnissa. Matkaan menisi siis ainakin 10 tuntia ja valokuvaustauot päälle. Tarkoitus oli lähteä aamulla ja olla perillä illalla. Sääennuste lupaili päiväksi aurinkoista, mutta illaksi luvattiin lumisadetta.

Aamu valkenikin kirkkaana, mutta ajatus ei ollut enää kirkkaimmillaan, kun lukuisat pienet viivästykset kruunasi navigaattorin unohtuminen kotiin. Ilman sitä en viitsinyt lähteä tuntemattomille jäille, koska en ollut suunnitellut reittiäkään etukäteen. Edestakaisen bussilla matkustelun päätteeksi pääsin lopulta aloittamaan hiihto-osuuden kahden aikaan päivällä, kuusi tuntia aikataulusta myöhässä. Samalla aurinko katosi pilveen, ja toiveet säihkyvistä talvikuvista peittyivät samanlaisen valkoharmaan lakanan alle, jota on tänä talvena joutunut päivästä toiseen katselemaan.

Itä-Helsingin ladut olivat hyvät, ja kulttuurimaisemaan oli avattu aukko kauniille tehdasnäkymälle.

Etualalla hylky ja taustalla Vuosaaren satama.

Tavoitteen epärealistisuus unohtui, kun Itä-Helsingin yllättävän hyvän latuverkoston johdattelemana saavuin Porvarinlahden jäälle Vuosaaren sataman kupeeseen. Olin varustautunut jäällä kulkemiseen vesitiiviiseen pussiin pakatuilla vaihtovaatteilla, tulentekovälineillä, lämpimällä juomalla ja jäänaskaleiden korvikkeina toimivilla puukoilla, jotka kiinnitin rinkan rintaremmiin. Näin niihin olisi mahdollisimman helppo ulottua veden varaan joutuessa. (Samasta syystä jäänaskalit tulee pitää kaulalla eikä taskussa.) Kaislikossa kulkeminen hieman huolestutti, sillä tällaisissä kohdissa jää ei ole yleensä vahvimmillaan. Seurasin kuitenkin aikaisempia jälkiä ja päädyin moottorikelkkauralle. Pian näkökenttään ilmestyi puoliksi jään peitossa olevan aluksen hylky, ja vähän matkaa edettyäni jäin katselemaan satamasta irtautuvaa rahtialusta.

Rahtialus ja hinaajat.

Päätin pitää kuvaustauon, sillä sataman betonimuurien taakse ei jäältä käsin nähnyt. Kannoin mukanani siipiväliltään lähes kaksimetristä ja puolitoista kiloa painavaa kuvauslennokkia. Sen lentokuntoon saattaminen vie noin vartin, koska siivet, moottori ja kamera on irroitettava aina kuljetuksen ajaksi. Pienten johtojen kytkeminen avoimella jäällä tuivertavassa kylmässä viimassa vaati hieman ponnistelua.

Vuosaaren satama ilmasta kuvattuna.

Sain koneen kuitenkin ilmaan, mutta laskun jälkeen totesin, että olin kylmissäni tähdännyt kameran ennen lentoa väärään suuntaan. Huomasin mokan vasta lennon jälkeen, koska en näe maasta käsin mitä kuvaan, vaan tähtäyssuunta on arvioitava lennokin asennon perusteella. Tähtäsin kameran uudelleen ja vaihdoin lennokkiin toisen neljästä mukanani kuljettamasta akusta. Tosin arvelin, ettei kuvauskeli enää paranisi, joten akkujen säästely tuntui turhalta. Puolen tunnin seisoskelu pakkasessa ohut lenkkivaatetus päällä sai jäsenet tärisemään siihen tahtiin, että lennokin ohjaaminenkin alkoi muodostua usean vuoden harjoittelusta huolimatta haasteelliseksi. Olin nimittäin pakannut kaikki vaihtovaatteet vesitiiviiseen pussiin, jota en viitsinyt ryhtyä lyhyeksi aiottua taukoa varten avaamaan ja pakkaamaan uudelleen. Lennokin kuljetuskuntoon saattamisessa riitti työtä, mutta liikkeellepääsyhalut kompensoivat kylmyydestä johtuvaa kankeutta.

Näkymä kulkusuuntaan.
Jään eri värit erottuvat ilmasta käsin selvästi.
Keskellä Syväoura ja oikealla Matosaari.

Matka jatkui Matosaaren ja Syväouran lomitse. Jäällä oli ristiin rastiin moottorikelkkailijoiden, hiihtäjien ja kävelijöiden jälkiä, jotka hieman haittasivat etenemistä. Pitkään jatkunut kostea keli ja sitä seurannut pakkasjakso oli nimittäin kovettanut jäljet, joten niitä ylittäessä sai olla tarkkana ettei horjahtanut ja rikkonut herkkää kuvauskalustoa. Tasapainon säilyttämistä hankaloitti yli kymmenen kiloa painava rinkka. Perässä vedettävä ahkio olisi saattanut olla rinkkaa parempi vaihtoehto, mutta sellaista en ollut viitsinyt vuokrata pelkkää päiväreissua varten. Toisaalta hankikanto oli hyvä, ja luisteluhiihtokin onnistui jotenkuten perinteisen tyylin suksilla. Vauhtisokeuden yllättäessä lopulta kaaduin, mutta aiemminkin kovia kokenut lennokki säilyi onneksi ehjänä.

Jäätie.

Granön saaren pohjoispuolella ylitin jäätien. Hieman jouduin hieraisemaan silmiäni kun näin pakettiautojen ajelevan saarien välissä. Ilmeisesti jää on vielä ainakin pääsääntöisesti paksua. Jääteitä tuli myöhemmin vastaan enemmänkin. Niiden ylittämisestä huolimatta hiihtäminen oli varsin sujuvaa, ja tunnissa etenin taukoineen noin viisi kilometriä. Eteneminen keskeytyi, kun Skatasundetin kohdalla ylitseni lensi kotka. Yritin saada linnusta kuvaa, mutta liikkuvan kohteen kuvaaminen hämärässä ei onnistunut. Toinen yllätys tuli heti perään kun suksien alta alkoi kuulua pahaenteistä ääntä, joka kuulosti siltä kuin olisin hiihtänyt onkalon päällä. Pian huomasin vieressä olevan metrin tai parin levyisen kohdan jäässä, josta saattoi nähdä veden pinnan. Kahden saaren välissä olevassa matalikossa veden virtaus sulattaa jäätä altapäin. Jään paksuudessa on siis suuria eroja, joten syystäkin vierailla jäillä liikkumista pitäisi välttää hämärällä, jolloin jään väriä ei välttämättä erota.

Heikkoa jäätä.

Olin päättänyt, että pimeällä en jäille mene, joten oli aika etsiä sopiva rantautumiskohta. Pian näkökenttään ilmestyikin Sipoon Kalkkirannan tehdas, jonka ohittaminen ei olisi ilmeisesti olisi ollut jäitse edes mahdollista, koska sen edustalla näytti olevan laivaväylä. Rantauduin tehtaan länsipuolelle ja aloin miettiä jatkosuunnitelmaa. Kello oli tässä vaiheessa puoli seitsemän, ja matkaa olisi ollut maitse jäljellä yli 40 kilometriä. Jäiden kautta en halunnut enää pimeällä oikaista, eikä se olisi edes merkittävästi nopeuttanut matkantekoa, koska lahdet ovat Porvoon edustalla luode-kaakko -suuntaisia. Välissä on leveitä metsäisiä niemiä. Matkaan olisi kulunut jäälläkin vähintään kahdeksan tuntia, ja hankalassa saaristomaastossa vauhti olisi hidastunut merkittävästi. Alkava lumimyräkkä ja pimeys eivät ainakaan olisi helpottaneet etenemistä. Aloin ymmärtää suunnitelman, tai pikemminkin sen puuttumisen ongelman. Olin optimistisesti kuvitellut maaston paljon helpommaksi. Suurin ongelma oli kuitenkin lipsuminen aikataulusta. En ollut varustautunut leiritymiseen, joten järkevimmäksi vaihtoehdoksi jäi nouseminen bussiin Sipoon Söderkullassa. Pian huomasin, että kävely sinne oli tietä pitkin nopeampaa kuin ryteikössä hiihtäminen. Viimeinen kilometri meni juoksuksi, mutta ehdin juuri ja juuri bussiin. Samalla lumipyry sakeni - tässä kelissä ei jäillä olisi kannattanut seikkailla.

Hiihtoretken kokonaispituudeksi tuli vajaat 20 kilometriä ja seitsemän kilometriä kävelyä, yhteensä siis noin puolet arvioidusta 51 kilometrin kokonaispituudesta. Se tosin osoittautui selvästi alakanttiin arvioidulta. Todellinen matka olisi ollut luultavasti 60-70 kilometriä, mihin olisi kaikkine taukoineen ja metsissä hiihtelyineen saattanut kulua jopa 20 tuntia. Yli kymmenen kilon painoinen rinkka ja pituutensa takia puihin takertuva lennokki hidastivat osaltaan etenemistä. Kaikesta huolimatta retki tarjosi tilaisuuden tutustua talviseen saaristomaisemaan. Jäistä kannattaa nauttia vielä kun siihen on tilaisuus, mutta järki ja pelastautumisvarusteet on syytä pitää mukana.